Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Helsingin rautatientorilla. (Kuva: ESS)
Luin eilen illalla kirjailija Jyri Paretskoin Kalevaan kirjoittaman kolumnin Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen. Koin tarpeelliseksi kirjoittaa siihen vastineen.
1.3. pidin Voin selittää kaiken -esitystäni Mad Housessa Suvilahdessa. Viikkoa aiemmin sain sähköpostia tuottajalta. Hän kysyi esityksen tarkkaa kestoa, sillä shown perään samassa tilassa järjestettäisiin tilaisuus, jossa luettaisiin ääneen hylättyjä turvapaikkahakemuksia. Tapahtuman tarkoitus oli lukea ääneen ja dramatisoimatta kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Se nimittäin tuo päätöksen absurdiuden ihan eri valoon. Ajatus kuulosti todella mielenkiintoiselta.
Antakaahan kun annan esimerkin. Otin yhden pätkän kielteistä turvapaikanpäätöstä MigriLeaks-sivulle ja laitoin sen sellaisenaan puhesyntetisaattorin luettavaksi. Tai no, lähes – syntetisaattori salli vain lyhyemmän merkkimäärän, joten Maahanmuuttovirastoa käsitellään ensimmäisen maininnan jälkeen vain virastona. Tietosisältö pysyy silti samana:
Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi myös sen, että järjestö on räjäyttänyt sekä työpaikkasi että talosi, mutta Maahanmuuttovirasto on katsonut, että niin on tapahtunut Mosulin yleisestä turvattomasta tilanteesta johtuen. Talon räjäytys on luonteeltaan omaisuuteen kohdistuva teko eikä Maahanmuuttovirasto pidä sitä vainona. (Lähde: MigriLeaks)
Kun asiat sanotaan kummemmin niitä paisuttelematta, niiden kummallisuus tulee esille. Siksi tuo performanssi onkin niin tehokas: sitä ei voi syyttää asioiden paisuttelusta tai vääristelystä, koska faktat ovat täysin ohittamattomia: tämä on se, mitä se on.
Paitsi tietysti Jyri Paretskoin mielestä. Hän kirjoittaa Kalevan kolumnissaan näin:
”Lukemalla tarkkaan valittuja kielteisiä turvapaikkapäätöksiä pyritään kuulijoille epäilemättä luomaan mielikuvaa epäinhimillisistä ja ilkeistä virkailijoista, jotka ymmärtämättömyyttään tai ilkeyttään tekevät vääriä ja huonoja päätöksiä, joiden seurauksena turvapaikanhakijat lähetetään varmaan kuolemaan.
Mielikuvilla pelaaminen ja osatotuuksien kertominen on varmasti harkittua. Luettavaksi valikoituneet päätökset ovat jo valinta itsessään, samoin päätös siitä, mitkä kielteiset tai myönteiset päätökset jätetään lukematta.”
Hetkinen nyt. Siis TIETYSTI nämä päätökset on valittu erikseen luettavaksi. Nimenomaan sen takia koska juuri nämä päätökset ovat niitä, jotka kuulostavat arveluttavalta. Otetaan toinen esimerkki: kuvitellaan, että joku sairaala tekee useamman todella vakavan virheen, jossa potilas joko kuolee tai on hengenvaarassa. Pitäisikö silloin näistä virheistä jättää keskustelematta, koska ei kukaan varmastikaan ilkeyttään virheitä tee? Ja kuitenkin jatkuvasti jätetään mainitsematta, kuinka hyvää työtä sairaala tekee muiden potilaiden kanssa. Eikö se paina vaakakupissa yhtään?
Jostain mystisestä syystä kolumnissa esitetään, että näiden arveluttavien kielteisten turvapaikkapäätösten lukemisen loppupäämääränä olisi se, että jokainen turvapaikkaa hakeva otettaisiin Suomeen. Eihän se nyt niin mene. Turvapaikkahakemus, kuten Paretskoi myös itse toteaa, on yksilöllinen:
”Ensimmäiseksi päätöksessä kerrataan, mitä turvapaikanhakija itse on tilanteestaan kertonut. Sen jälkeen arvioidaan hakijan kertomuksen uskottavuutta sen valossa, mitä maan tilanteesta tiedetään, ja kerrotaan ne seikat, joiden perusteella oikeudellinen arviointi on tehty. Hakijalle selvitetään myös kansainvälisen suojelun kriteerit sekä se, täyttyvätkö nuo kriteerit hakijan kohdalla. Lisäksi arvioidaan, uhkaako hakijaa tulevaisuudessa vaino kaikkialla hänen kotimaassaan.”
Tämä pitää paikkansa. Kysymys onkin nimenomaan siitä, onko näiden kesken olemassa ristiriitoja. Ne seikat, joiden mukaan oikeudellinen arviointi tehdään, eivät välttämättä pidä paikkaansa – perheitä on erotettu kun 13-vuotiaalle todetaan, että huoltajaikäiseen sukulaiseen pitäisi saada välittömästi yhteys mutta samalla 22-vuotias huoltajana toiminut veli karkotetaan. Käsittelijällä ei välttämättä ole pääsyä kaikkeen tietoon. Lisäksi välillä teksti tuntuu vain puhtaasti omituiselta: ajatus siitä, että talosi räjäyttäminen oli ”sitä tavallista menoa” eikä sitä pitäisi ottaa henkilökohtaisesti tai pelätä, tuntuu ainakin minusta hieman kummalliselta.
”Meillä Suomessa paljon parjattu byrokratiamme ja lakeihin ja asetuksiin perustuva yhteiskuntajärjestyksemme kuitenkin takaavat sen, että virheet on mahdollista korjata. Mikäli turvapaikkapäätöksessä on virheitä, niistä voi valittaa, ensin hallinto-oikeuteen ja vielä senkin jälkeen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Järjestelmä toimii. Oikeus toteutuu, eikä mielivaltaisuudelle jää sijaa. Meidän pitäisi olla ylpeitä laeistamme, järjestelmästämme, oikeusturvastamme ja virkailijoistamme eikä halveksia ja vastustaa niitä, kuten jotkut seurakunnat nyt tekevät.”
Tämä kappale tuntuu eritoten irvokkaalta siksi, että 1.9.2016 laki muuttui siten, että nimenomaan nämä henkilöt saavat enää vain 14 päivää aikaa valittaa asiastaan hallinto-oikeuteen, siinä missä vaikkapa minulla aikaa on 30 päivää. Minulla, joka puhun maan kieltä sujuvasti enkä ole kummemmassa kriisissä, on yli tuplasti aikaa valmistella valitustani verrattuna turvapaikanhakijaan.
Lakijärjestelmä toimii hieman kuten tieteellinen metodi. Jos siinä on virheitä, sitä arvioidaan ja sitä korjataan. Tai niin sen kuuluisi mennä. Jos nähdään, että laki ei ole kaikille sama, se tulee yhdenmukaistaa. Nyt olemme menneet toiseen suuntaan. Sen myötä Rautatientorille on tullut teltta, jossa ihmiset yrittävät osoittaa, että heitä on kohdeltu väärin – he pelkäävät henkensä puolesta. Samaan aikaan toiset toivovat, että mielenosoitus purettaisiin, koska onhan se nyt ruma siinä paraatipaikalla.
Mutta se tästä. Mennään kuitenkin siihen Paretskoin pihviin:
”Seurakuntien alentuminen politiikan pelinappulaksi on vastenmielinen ilmiö. On hienoa, että jumalanpalveluksissa rukoillaan vähäosaisten ja heikkojen puolesta. On kunnioitettavaa, että seurakuntien työssä ja arjessa muun muassa syötetään, puetaan, majoitetaan ja autetaan niitä, jotka apua tarvitsevat. Harkintakyvyn puutetta sen sijaan osoittaa kääntyminen yhteiskuntaamme ja sen lakeja ja niitä noudattavia virkailijoita vastaan.
Joidenkin seurakuntien työntekijöiden keinovalikoimaan kuuluu myös julistaa syntisiksi ihmiset, jotka eivät heidän ideoilleen tai toimintatavoilleen lämpiä. Näin luodaan vastakkainasettelua: te huonot, me hyvät. On surullista, jos tällainen toimintapa seurakunnissa leviää vielä nykyistäkin laajemmalti. Mutta kuten sanottua, virheitä sattuu kaikille.
Toivottavasti hairahtuneissa seurakunnissa ymmärretään tehdyt virheet, myönnetään ne, korjataan tilanne, otetaan opiksi tehdyistä virheistä eikä tehdä niitä enää uudelleen. Varmuuden ja selvyyden vuoksi on vielä todettava, että tämä virhe on siis ollut tiettyjen seurakuntien ja niiden työntekijöiden politikointi jumalanpalveluksissa.”
…
”Turvapaikkapolitiikasta on hyvä käydä keskustelua ja sitä voi kritisoida, vastustaa tai puolustaa, mutta samalla on syytä muistaa myös se, että kaikelle on paikkansa.
Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen.”
Minun piti kirjoittaa tähän pitkälti siitä, kuinka alun perin kristinuskon lähteillä jo perustettiin turvakaupunkeja joihin otettiin vastaan niitä, joita uskonsa tai muun syyn takia vainottiin. Kristittyjen jos keiden se asia pitäisi tietää, sen verran rutkasti löytyy katakombeja eri vanhojen kaupunkien alta. Lisäksi keskiaikaisessa Englannissa oli olemassa käytäntö, jossa kruunun vainoama henkilö sai 40 päivää väistää tuomiotaan, jos oli kysynyt turvapaikkaa kirkosta. Tarkempaa tietoa kirkon turvapaikkakäytännöistä löytyy täältä.
Tai katsokaa vaikka Disneyn Notre Damen kellonsoittaja -elokuva, jossa yhtenä olennaisena juonenkäänteenä on juuri se, että kirkko on turvapaikka niille, joita laki jahtaa. Sillekin on siis pohja.
Toisin sanoen kirkko ei ole muuttanut toimintamallejaan siinä mielessä mihinkään suuntaan. Kirkon pääasiallisen arvon pitäisikin olla armo. Sen sijaan armottomalta tuntuu väite, että saisi toivoa parasta ja rukoilla ja tsempata jotakuta, mutta ei saisi tehdä mitään hänen pelastamisekseen.
Mutta mietitään vielä lopuksi sitä koko politiikkaa. Onko tässä kyse edes politikoinnista?
Jos minä menen ja luen virallisen dokumentin ääneen, niin käsittelytyön pitäisi olla niin hyvin tehty, ettei kenenkään tarvitsisi hämmästellä sitä. Siinä vaiheessa, jos vaadimme, että näistä päätöksistä tulisi olla hiljaa, vaikenemme sellaisesta asiasta, joka on jollekulle elämän ja kuoleman kysymys.
Jos se kuulostaa häiritsevältä, se luultavasti on häiritsevää. Eikä siitä sitä dokumenttia itseään voi syyttää. Se on sitä mitä se on. Jos se aiheuttaa tarpeen reagoida, niin luultavasti sen ääneen lukeminen oli tärkeintä, mitä olisi voinut tehdä.
Vaikka se lukupaikka olisikin kirkko.
Tuomas miettii sekalaisia asioita 