Sosiaalisesta hinnasta ja eri sukupuolten elämänvalinnoista

Mikä laseista täyttyy ensin?

Disclaimer: tämä blogikirjoitus käsittelee sukupuolta harvinaisen heteronormatiivisesti. Tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että monta kertaa käsittelemissäni väittämissä käytetään stereotyyppistä miestä ja stereotyyppistä naista. Toinen on se, että haluan tämän kirjoituksen myös päättyvän joskus. No niin. Asiaan.

---

Tämä kirjoitus oli puolivalmiina aika pitkään. Nyt palasin viimeistelemään ja julkaisemaan sen, kun tulevan naistenpäivän kunniaksi naismuusikot keskustelivat Ylen jutussa siitä, kuinka popmusiikissa vihdoinkin naisen ääni saadaan kuuluviin ja eräässä sosiaalisen median ryhmässä juttu avattiin toteamalla että ”mitä ihmettä, onhan naisartisteja vaikka kuinka”.

Kun keskustelu siirtyi siihen, etteivät rakenteet varsinaisesti kyllä tue naisten toimintaa musiikkialalla, oli vastaus että ”no ei kukaan estä”. Ja tämähän on tuttu argumentti: eihän yksilöä voi pakottaa valitsemaan mitään mitä hän ei tahdo.

On jopa tutkittu, että mitä vapaampi yhteiskunta on, sitä konservatiivisemmin sen jäsenet tulevat valinneeksi omia tekemisiään.

Tällä on argumentoitu sitten, että tietyt työt nyt vain sattuvat olemaan biologisesti toisille miellyttävämpiä kuin toisille. Miehet hakeutuvat matemaattisille aloille, koska ovat loogisia ja naiset taas hoiva-ammatteihin koska se on heillä geeneissä ja perimässä. Harrastusmielessä pojat perustavat rokkibändejä ja yrityksiä koska se on heillä verissä, meillä tytöt eivät soita kitaraa. End of story.

Tämä olisi toki helppo pohtia näin ja heittää avain kaivoon, juttu ratkaistu. Koska kuitenkin vastaan on tullut lukuisia ihmisiä, jotka sukupuolesta riippumatta menevät edes ja takaisin yksinkertaisen tunne/järki -mallin sijaan, tuntuu että malli on vähän epätarkka. Toisaalta tilastoja ei auta kieltämänkään. Mistä siis johtuu, että valitsemme tiettyjä asioita, jos olemme tietynlaisia? Minä arvioin, että se ei johdu meistä itsestämme ollenkaan. Se johtuu siitä, että jos jossain ihminen on hyvä, niin sopeutumaan. Antakaahan kun selitän tarkemmin.

Mitä ihmettä mä täällä teen

Kuvataanpa meikäläistä, joka on melko lailla stereotyyppinen esimerkki cis-heteromiehestä. Se tarkoittaa sitä, ettei minun  ole koskaan tarvinnut miettiä sitä olenko mies tai olenko kiinnostunut naisista. Omistan henkilöauton, grillaan lihaa (vähemmän nykyään kuin ennen, mutta kuitenkin), nostan painoja, juon single malt -viskejä ja kolmostuoppeja, osaan kannustaa Leijonia ainakin kultamatsissa ja olen nähnyt olennaisimman tuotannon sekä Arnold Schwarzeneggeriltä että Sylvester Stallonelta.

Minulle on olemassa hirveän selkeä ja helppo muotti johon lopsahtaa. Sellainen muotti, jolle on helppo ja valmis tarjonta tässä maailmassa. Ja sen vuoksi epämukavuuden sietokykyni on aika huono. Minusta tuntuu etten ole yksin: maailma on sen verran täynnä typerällä tavalla sukupuolitettuja tuotteita.

”Näyttääkö nää naisen korvilta sulle, näyttääkö?! Ai et osaa sanoa kun et näe kasvoja.”

Jos kaikki on aina mennyt suunnitelman mukaan, pienikin sosiaalinen herne patjan alla tuntuu. Jos ei ole tottunut minkäänlaiseen epämukavuuteen, niin saattaa valita oluen baarissa, vaikka oikeasti haluaisi siiderin. Ei siksi, että kukaan estäisi, mutta ettei kukaan kysyisi.

Itse olen ollut tilanteessa, jossa olen kantanut pöytään ensin kuusi tuoppia ja sitten tilatessani yhden Magnersin on kysytty, että ”miksi sä siiderin otit”. Miksei niistä oluista kysytty mitään?

Vastaan: koska olut on oletus. Oletuksesta poikkeaminen on kiinnostavaa ja silloin asiasta kysytään.

---

Vaihtoehtoisesti Mamma Mia 2:n elokuvateatterissa katsominen, vaikka olisi viihdyttävääkin, saattaa tuntua tavan uroolta vähän väärältä ihan pelkästään sen takia jos katsojakunnassa pistää silmään kuin Onni-klovni hautajaisissa.

Menee se vieläkin pidemmälle. Sosiaalisen epämukavuuden välttämiseksi tarpeeksi muottiinmenevä ukkeli ei kehtaa laittaa vaikka tiettyä väriä ylleen. Väriä. Keltainen on liian kirkas. Paitsi jos se on huomioliivissä.

 

Tuohon suuntaan, kiitos

Voit mennä oikealle tai vasemmalle. Ainakin.

Amerikkalainen nobelisti Richard Thaler on kirjoittanut kirjan Nudge, jossa hän käy läpi sitä, miten pienet asiat vaikuttavat ihmisten tapaan toimia.

Thalerin mukaan muokkaamme reaktioitamme alitajuisesti muiden reaktioiden mukaan. Hän huomasi, että ihmiset saattoivat valita kysymykseen väärän vastauksen vaikka tiesivät oikean, jos tarpeeksi moni muu oli valitsemassa väärin. Oikeassa olemista tärkeämpää oli valita porukan kanssa yhtenevä näkemys.

Esimerkkinä: kun takseihin lisättiin kortinlukijat, jotka ehdottivat vapaavalintaisen summan lisäksi muutamaa oletusarvoa tipeille, annettujen tippien määrät nousivat kymmenestä kahteenkymmeneen prosenttia. Kun oli annettu tietty rakenne, joka vaikutti ajatteluun, useat toimivat sen mukaan.

Sama heijastuu muuhunkin käytökseen. Jos ei ole tottunut maksamaan mistään sosiaalista hintaa, on helpointa vain mennä virran mukana niissä asioissa, joilla ei lopultakaan ole itselle merkitystä. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, miten vähän ihmiset puuttuvat vaikkapa ympärillään tapahtuvaan häirintään: väliin meneminen tarkoittaisi sitä, että joutuu itse aktiiviseksi osapuoleksi.

Kun alitajunta jatkuvasti punnitsee riskien mahdollisuuksia, seisomme vain niiden asioiden takana jotka meille itsellemme ovat tärkeitä. Siksi samaan aikaan saatamme sulkea silmämme ja korvamme toisten hädältä, mutta ihmetellä, miksi meille tärkeälle asialle ei kukaan tee mitään.

 

Sinun työsi ei ole (yleensä) sinulle tärkeää

Uranvalinnan muuttujista olen kirjoittanut jo aiemmin tekstissäni Työmiehen ei pitäisi palkkaansa ansaita. Siinä arvelin, että mukavuudenhalu vie montaa meistä intohimon ja kutsumuksen tieltä. Moni meistä tietää kuitenkin kyllä hyvin, mitä työtä tekisi jos raha ei olisi ongelma. Jos jonain päivänä kävisi niin, että saisimme vapaan valinnan jäisimmekö seuraamuksitta siksi päiväksi täydellä palkalla kotiin vai menisimmekö töihin, uskon suurimman osan valitsevan vapaan.

Me lähdemme valitsemaan työpaikkaamme varsin nuorina. Siinä vaiheessa luomme myös omaa identiteettiämme ja koestamme siipiämme sosiaalisissa ympyröissä. Toiset meistä ovat äänekkäitä ja tahtovat näkyvyyttä, toiset taas vetäytyvät turvallisesti vähän sivummalle.

Me olemme erinomaisia tulkitsemaan muiden ihmisten äänensävyä ja ruumiinkieltä. Moni meistä on miellyttämisenhaluinen eikä tahdo tehdä asioista numeroa. Kun saamme lukemattomia erilaisia sosiaalisia viestejä ja reaktioita pelkästään yhden päivän aikana, optimoimiseen taipuvaiset aivomme laittavat niitä automaattivastauksille. Aivan samalla tavalla kuin ennakkoluulot ja säikähdykset ovat enimmäkseen itseohjautuvia, myös toisten miellyttäminen tapahtuu opitun kaavan kautta.

Siksi väitän, että kun me saamme vapaasti valita minkä tahansa uran, me valitsemme alitajuisesti filtteröiden pois sellaisia asioita, jotka pakottaisivat meidät selittämään tai perustelemaan asioita. Tämä korostuu niissä asioissa joihin meillä ei ole sen kummempaa intohimoa.

Kaksi vaatekomeroa.

Otetaan esimerkki. Sanotaan, että seisot kuvan kasvin mukaisessa paikassa ja sinun pitää laittaa takkisi komeroon. Molemmat komerot ovat sinulle identtisiä ja samanarvoisia. Kumpaan komeroon takkisi laitat?

Mitä luultavimmin siihen, joka on lähempänä.

Kukaan ei varsinaisesti estä sinua viemästä takkiasi kumpaankaan mutta toiseen on helpompi tie.

Sama juttu pätee myös, jos rakennuksesta on useampia ulko-ovia ja sinulla ei ole väliä sille, kummasta ovesta menee: lähempänä oleva voittaa. Vähemmän vaivan vaihtoehto voittaa.

Siksi kun mietimme vapautta valita, mietimme usein valintaamme mutta hyvin harvakseltaan sitä, mitä emme edes tajunneet haluta valita. Tai no: Kouvola on olemassa, mutta silti todella monet valitsevat lomakohteekseen Fuengirolan. Eli valitsemme vapaasti, mutta esifiltteröidystä materiaalista.

Arvioin saman tapahtuvan myös ammattien suhteen. Ihmiset eivät niinkään valitse ammattejaan vapaasti koko tarjonnasta vaan ensin vaivihkaa valuvat pienempään altaaseen joissa on ihan kivoja ja kiinnostavia juttuja ja sitten poimivat niistä yhden.

Kukaan ei varsinaisesti estä ihmisiä valitsemasta tiettyä ammattia mutta sosiaalinen hyväksyntä kyllä tukee ihmisten valintoja konservatiivisissa ratkaisuissa.

 

Sopeutuva ihminen

Korostan vielä: mainitsemani käytös tapahtuu silloin, kun asiaan ei ole varsinaista intohimoa.

Jos on päättänyt, että haluaa tietylle alalle, on valmis olemaan aktiivinen ja maksamaan sosiaalista hintaa siitä, että pyrkii. Kukaan ei siis varsinaisesti kiellä ketään menemään opiskelemaan tiettyä asiaa.

Me vain alitajuisesti sopeudumme.

Ja miksikö tämä tapahtuu juuri vapaammissa yhteiskunnissa? No siksi, koska jos voimme olettaa, että valinnanvapaus kaikille on olemassa ja pätee, voimme tehdä myös konservatiivisempia valintoja ilman että joku nenänkaivaja rupeaa laskemaan siitä, että jos jokin on sukupuolelle todennäköistä, se olisi juuri sukupuolen biologisesti aiheuttamaa. Silloin vapautta ei tarvitse koko ajan puolustaa.

Mutta toisaalta: me tarvitsemme myös paljon rajojen rikkojia, sillä mitä useammin näemme kaltaisemme henkilön ammatissa tai tilanteessa, joka ei mene sataprosenttisesti heteronormatiiviseen muottiin, sitä useammin osaamme nähdä sen mahdollisuutena itsellemme. Ja silloin ehkä keräämme uuden vaihtoehdon siihen omaan pussiimme, josta valitsemme mitä haluamme tehdä.

Ja se muuttaa maailmaa.

 

Kuinka opin vihaamaan liikuntaa (ja pitämään siitä)

Pumping Iron (1977)

Olen hoikistunut. Viime helmikuusta lähtien painoni on laskenut reilut viitisentoista kiloa ja lisäksi olen tullut lihaskunnoltani paremmaksi, pystyn juoksemaan kohtalaisia matkoja ja kun aiemmin en pystynyt punnertamaan lainkaan, pystyn nyt tekemään kolmisenkymmentä kerralla ja sarjoissa vielä enemmän. Vielä ei mennä ihan alle satasessa (olen 189 senttiä pitkä) mutta hiljalleen rasva muuttuu lihakseksi, kun tekee.

Tiedän, että muutama kuukausi ei tarkoita vielä pitkässä juoksussa (heh) mitään, mutta on hämmentävää, miten paljon toimintakykyisempi minusta on tullut. Siksi minä haluaisinkin nyt kirjoittaa siitä, miksi liikunta yhteiskunnallisena konseptina on aivan hanurista ja arvioida, miksi yrittämisestä huolimatta minulla kesti 37-vuotiaaksi, ennen kuin sain itseni oikeasti fyysisesti hyvään kuntoon.

Nyt tärkeä HUOMIO: Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla sellainen rasittava ”jos minä pystyn siihen, sinäkin pystyt siihen” -juttu. Tämä ei toimi niin. Tiedän myös, että minulla ei ole mitään sairauksia jotka estäisivät liikuntaa tai tiettyä ruokavaliota jne.

Tämän tarkoitus on käydä läpi asioita, jotka toimivat minulle. _Jos_ ne toimivat sinulle ja saat niistä jotain mietittävää, se on ihan mukava juttu. Jos taas ei toimi, niin tämän voi lukea ihan vain blogitekstinä.

 

”Sä et oo sellainen liikunnallinen tyyppi”

Kuten tavallista, kaikki juontaa lapsuuteen. Fysiikassani tapahtui muutamia asioita, jotka eivät varsinaisesti auttaneet liikunnallisuuden suhteen. Ihan pienenähän minä juoksin paikasta A paikkaan B, fillaroin raivolla ja muuta vastaavaa. Sitten kun pääsin ala-asteelle, niin pyöristyin jonkin verran.

Kun liikuntatunnilla perinteisesti kivuttiin köyttä ylöspäin, niin toiset pääsivät vähän ylöspäin, toiset vähän enemmän ja sitten olimme me, jotka tarrasimme kiinni köyteen, emme tajunneet tekniikkaa, käsistä puuttui voima ja siinähän me killuimme muiden katsottavana kun eteenpäin ei menty lain. Kun tähän yhdisti sen, että kotoa löytyi myös hyvinkin liikunnallisesti lahjakas tyyppi, tuli verranneeksi omaa itseään häneen. Koska jokaiseen piti liittää jonkinlainen identiteetti kuin Viisikossa ikään, niin sain tietää olevani se kirjaviisas kaveri, mutta en ollut sellainen liikunnallinen tyyppi. Ei sitä ehkä suoraan sanottu, mutta rivien välistä se tuli todella hyvin selväksi, etenkin oppilaiston keskuudessa.

Lapsihan uskoo yllättävän nopeasti, että tiettyihin asioihin hän soveltuu ja tiettyihin ei. Ja kun sitten ei harrastanut liikuntaa muuten, niin vaikka kunto olisi ollut kohdillaan, niin koordinaatio ei. Kömpelö kaveri ei osunut palloon, osannut futistekniikoita tai oikein muutakaan. Sitten valitaan joukkueisiin viimeisenä, todetaan että ”ottakaa te toi, me ei ainakaan haluta sitä” ja ajatus siitä ei-liikunnallisuudesta vahvistuu vielä lisää. Muistutettiin, että ”pitäisi sinunkin vähän liikkua enemmän” jne.

Mutta pyöreys suli teini-iässä pois. Ja sulikin kunnolla. Mitta kasvoi 189 senttiin ja vaaka näytti parhaimmillaan alle 70 kiloa. Samalla kun tuli kasvuspurtti, raajat pitenivät ja koko kropan mittasuhteet muuttuivat kokonaan. Jos koordinaatio aiemmin oli ollut vähäinen, niin nyt tuntui siltä kuin olisi kulkenut puujaloilla treenaamatta. Strutsinkaltainen riisikeppi rupesi myös syömään enemmän kuin koskaan aiemmin ja kaikki se kului, kun keho kasvoi.

Kunnes kasvu pysähtyi. Eräänä päivänä olin nykymittainen ja kulutus palasi normaaliin tehopoltosta. Koska ruokailutaipumukset taas olivat vanhanmallisia, niin niitä ei lähdettykään sitten ihan tuosta noin muuttamaan. Ei kestänyt kauaakaan, kun minulle kasvoi pömppövatsa. Viimeistään tässä kohtaa alkoi tulla selväksi, etten ollut mikään sporttiadonis, kun käsivarret olivat voimattomat eikä tukilihaksistollakaan kauheasti juhlittu.

 

Pakko ei ole paras muusa

Niin kauan kuin muistan, olen ollut tyytymätön siihen, miltä näytän. Silloin kun olin laihimmillani, löysin silti peilikuvasta jotain väärää. Tai jos ei ollut ylimääräistä rasvaa, niin lihakset puuttuivat. Yritin käydä toki silloin tällöin kuntosalilla (aina ekaa kertaa) mutta painot olivat liian raskaita, lenkillä hengästyi, salibandyssa olin kerta kaikkiaan surkea.

Jokainen huono liikuntakokemus sementoi sen, että lähdin liikkumaan vain voidakseni huonosti ja nöyryyttääkseni itseäni.

Ensimmäistä kertaa sain hyvän liikuntakokemuksen muutama vuosi sitten, kun puolison kanssa teimme juoksukouluohjelman. Siinä täysin nollatasosta kymmenen viikon aikana päädyttiin juoksemaan kymmenen kilometriä. Tätä edelsi oivallus, jonka olin lukenut (muistaakseni) Haruki Murakamin kirjasta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Murakami oli 33-vuotias kun hän päätti ruveta juoksemaan ja kirjoittamaan kirjoja. Kumpaakaan hän ei ollut tehnyt aiemmin. Murakamin harvinaisen simppeli oivallus oli se, että jos et ole tehnyt jotain aiemmin, on todennäköistä että olet siinä aluksi aloittelija. Hän kertoi siitä, että ensimmäisillä juoksukerroilla hän juoksi tyyliin vain sata metriä ja palasi kotiin. Olennaista oli se, että liikuntasuoritus päättyi juuri silloin, kun oli vielä voimia jäljellä. Aloittelijalla ei vielä ole nautintoa kytkettynä itse liikuntasuoritukseen, saatika rutiinia, joten jos silloin vetää itsensä piippuun ja huonovointiseksi ei taatusti tule liikuttua seuraavana päivänä lisää.

Tämän tajuaminen oli jopa vähän noloa. Miten liikunta muka eroaisi siitä miten vaikkapa soittimen soittaminen toimii? En minäkään lähtenyt kitaralla soittelemaan mitään monimutkaisempia sooloja ensimmäisillä kerroilla vaan opettelin sointuja. Ja ihan sama juttu liikunnan kanssa: kitaran ensiaskeleet ovat aika kivuliaita. Barre-sointujen ottaminen sattuu ja sormet saattavat pahimmillaan vuotaa verta, ennen kuin sormenpäihin syntyy suojaava kovettuma. Sen vain helposti unohtaa, kun soittaminen on itselle ollut se juttu jo vuosia.

Ajatuksena kymmenen kilometrin juokseminen tuntui utopistiselta. Ajatus edes kilometrin juoksemisesta tuntui utopistiselta. Mutta niin se vain tapahtui. Ja se tapahtui juuri hitaasti tekemällä. Siten, että teki ensin mieluummin liian vähän kuin liian paljon. Twitteristä luin taannoin jonkun twiitin, jossa joku oli oppinut professoriltaan ajatuksen ”jos jokin kannattaa tehdä, se kannattaa tehdä myös huonosti”. Toisin sanoen: ei ole olemassa jotain alarajaa mikä pitäisi aina ylittää. Se, että nousee edes sohvalta on aina yksi sohvaltanousu enemmän kuin jos jättää tekemättä.

Ja tässä kohtaa:

Voidaanko sopia, ettei enää koskaan puhuta miesten ja naisten punnerruksista? Puhutaan etunojapunnerruksista tai polvipunnerruksista. Tässä koko jutussa on kaksi juttua mitkä nimittäin syövät ns. täysiä:

1) miesten ja naisten punnerruksista puhuttaessa annetaan ymmärtää, että naiset eivät muka kykenisi etunojapunnerruksiin, mikä on juuri tuota ”et ole liikunnallinen” -juttua taas. Tämähän on ihan täyttä hevonsontaa, liikunnallinen nainen pystyy ihan hyvin etunojapunnertamaan jos siihen on edellytykset

2) koska mikään ei ole joillekin miehille edelleenkään niin kauheata kuin tulla kutsutuksi naiseksi (siis voitteko kuvitella) saattaa polvipunnertavaa miestä kohdata ilkuntaa niin tovereiden kuin oman pään sisäpuolelta. ”Siis teetsä NAISTEN punnerruksia, hohoh.”) Tällöin henkilö saattaa jättää liikkeen tekemättä, koska olettaa, että pitäisi pystyä tekemään se vaikeammin. Mitä helvettiä oikeasti, ihmiset?

Polvipunnerrus kaikessa yksinkertaisuudessaan vähentää sitä massaa mitä pitää ponnistaa ylös. Ja kun sitä tekee tarpeeksi pitkään, saa tarpeeksi voimaa tehdäkseen etunojapunnerruksia. Ei sen kummempaa. Ne ovat saman liikkeen eri muotoja. Voima tulee hitaasti toistojen kautta ja se on paljon mukavampaa silloin, kun ei satu ja ahdista niin älyttömän paljon.

Peilisi valehtelee sinulle

Kuten ruokapöydässä kylläinen olo, oma käsitys peilikuvasta tulee jäljessä päin. Vääristyneessä kehonkuvassa oman peilikuvansa näkee eri lailla ja siksi etenkin valokuvia itsestään katsoessa hämmentyy. Joko on liian iso tai liian pieni. Yksityiskohtiin tarttuu. Eritoten, jos painoa on tullut lisää, on pettynyt, koska muistikuva itsestä on pienempi. Näkee itsensä iljettävänä ja inhottavana. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa, vaan ihmisillä on taito nähdä itsensä kehnompana kuin ovatkaan.

Olen ymmärtänyt kehopositiivisuuden ajatuksena, jossa oman kehonsa kanssa tultaisiin sinuiksi. Jotkut väittävät, että se on epäterveellisyyden tsemppaamista, mutta ei minua ainakaan tarvinnut erikseen opettaa olemaan pitämättä itsestäni. Siksi matka parempaan kuntoon lähti yllättäen siitä tilanteesta, että olin sinut itseni kanssa. En kokenut tarvetta laihduttaa tai kuntoilla.

Melkein 120-kiloisena katsoin itseäni peiliin, hankin sopivankokoisia vaatteita, näytin mielestäni hyvältä ja näin, että identiteettini tuntui olevan kohdallaan peilikuvani kanssa. Olin sinut itseni kanssa. Siksi siinä kohtaa kun päätin huvikseni kokeilla erästä netin ruokavalmennusta, olin korkeintaan utelias siitä miten kävisi. Jos se toimisi, kiva, jos ei, niin mikäs siinä. Olennaista oli se, että en kokeillut valmennusta siksi, koska ”nyt pitää saada itsensä kuntoon ei hyvää päivää” vaan siksi, koska halusin.

Ja kuten muutokset yleensä, ne tulevat vain halun kautta. Eivät pakon. En teistä tiedä, mutta pakon ja velvollisuuden lisääminen johonkin harrasteeseen vain lisää sen vastenmielisyyttä.

Ruokavalmennus perustui siihen, että ensin tiputettiin hiilihydraatteja pariksi viikoksi ja sitten niitä tuotiin hiljalleen takaisin. Ruokaa myös syötiin tarpeeksi. Omituista siinä oli se, että nälkä ei ollut ja tuntui että koko ajan piti syödä. Kun paino lähti laskemaan, tuli melkein syyllinen olo. Olin tottunut siihen, että ihmisen pitäisi kärsiä ja nyt tavallaan sai tuloksia ”ilmaiseksi”. Mutta tottakai tällainen toimii hyvin (heille joille toimii, kaikille vähähiilihydraattinen ei toimi) kun itseään ei joudu pakottamaan tekemään asioita.

Kun paino laski mutta sitä aiemmin liikutelleet lihakset pysyivät, alkoi olo kevetä. Vertailukohtana on ehkä se, kun menee uimahallissa veteen ja veden noste kannattelee. Pystyy tekemään paljon enemmän. Tuntui siltä kuin olisin avannut uusia ominaisuuksia itsestä ja sen myötä teki mieli alkaa liikkua. Aluksi tietysti vähemmän, mutta hiljalleen aina jaksoi tehdä vähän enemmän.

Sinun ei pidä löytää sopivaa liikkumismuotoa

Mikään ei vie liikkumisen iloa niin hyvin kuin se, että tietää olevansa huonossa kunnossa. Ainakin minun pääni sisällä oli jatkuva ääni, joka aliarvioi kaikkea mitä teen. Jos hetken verran satuinkin nauttimaan vaikka kesäkävelystä, niin ääni totesi että ”kyllä tosiaan kannattaa tehdä näitä kävelylenkkejä niin ehkä se paino putoaa!”

Tai vaikka kun sitten sain ensimmäisen etunojapunnerrukseni tehtyä puhtaasti, niin ääni totesi että ”no tuo on vasta yksi, pitäisi saada paljon enemmän”. Entä sitten kun painoa oli laskenut kymmenisen kiloa? ”No tuo on hyvä alku mutta nyt pitää oikeasti kiristää koska ihan kohta ne kilot palaavat takaisin”.

Ja mikäänhän ei tietenkään pelota niin paljoa kuin se, että kilot palaavat, koska se on suoraan verrannollinen ihmisarvoosi. Sinä et kyennyt edes tähän. (Puhun tässä siis ensisijaisesti itselleni.)

Siksi haluaisin heittää sanan ”pitää” johonkin kauas. Mietitään ennemmin haluamista. Minä haluan löytää itselleni sopivia liikkumismuotoja. Minun ei pidä tehdä yhtään mitään. En halua liikkua siten, että liikunta on vain sellainen väkisin hoidettava vastenmielinen hikoilu, jotta pysyisin joidenkin keinotekoisten mittataulukkojen tiettyjen lukujen sisäpuolella. Minä en todellakaan halua harrastaa joukkueliikuntaa tai käydä salilla tuloshakuisesti. Minä en halua strukturoitua tekemistä vaan riehaantua elämästä.

Minä haluan unohtaa kaikki ”nopeat tulokset” ja ”päämäärät” ja ”kesäkunnot” koska kaikki niistä määräävät jonkun muun määrittämän mallin siitä, millainen pitää olla. Olennaisempaa on olla johdonmukainen ja tehdä asioita jotka tuntuvat hyvältä. Ja voin kertoa, että kun aiemmin hengästyy jo lyhyestä spurtista, niin yhtäkkiä kun tajuaa juosseensa täysiä niin pitkään että lenkitettävät koiratkin katsovat jo mallia ”oikeesti, vieläkö me juostaan” niin olo on kuin superihmisellä. Haluaa kokeilla mihin seuraavaksi pystyisi.

Koen edelleen ärtymystä kun mietin ihmisiä, jotka toteavat hymy suussaan että ”jos olet huonossa kunnossa, niin lähdet vaan juoksemaan, kyllä kunnon juoksulenkin jälkeen olo on ihan mahtava!” Jotta pääsee siihen tilanteeseen, että juoksulenkin jälkeen olo on mahtava, on tehtävä esivalmisteluja. On saatava jonkinlainen peruskunto, muuten juoksulenkki jää lyhyeksi ja sen jälkeinen olo on aivan hirveä.

Loppujen lopuksi uskon, että ihmiset eivät vain usein käsitä, että heille itselleen itsestäänselvä ja helppo asia ei ole sitä toisille. Kun olin juossut kymmenen kilometriä ensimmäisen kerran, ylpeyttä puhkuen mainitsin siitä eräälle työkaverille. Hän katsoi minua miettien ja kysyi sitten: ”…niin etkö sä ole aiemmin pystynyt siihen?”

Silloin helposti miettii, onko niillä omilla ilonaiheilla ja saavutuksilla mitään pointtia. Mutta on niillä. Jokainen juttu kannattaa tehdä. Koska kyllä ihmislapsi rientää paikasta toiseen riemuiten ja on vaikka hippaa. Miettimättä kalorimääriä tai toistoja. Se on mahtavaa.

Eroon hierarkioista

Silloin kun liikunnasta riisutaan pois hierarkia ja nöyryyttäminen, se voi antaa jotain. Ja urheilu ja liikunta, se on hierarkioista selkein. Me pidämme neljän vuoden välein kisat katsoaksemme, kuka on hierarkiassa kovin luu. Kilvoittelu on toki eri asia, mutta sitä vasten harvemmin mitataan itseään ihmisenä.

Haluaisin päättää tämän jutun kertomalla, että onnellisuuden liikunnasta löytää silloin, kun keskittyy vain omaan tekemiseen eikä vertaa itseään muihin. Mutta en voi, koska sillä hetkellä kun tajusin, että tilanteelle pystyi tekemään jotain, aloin nähdä vastaantulevat ihmiset vertailukohteina. Aloin nähdä, kuinka joku toinen on paremmassa kunnossa kuin minä ja mietin pitäisikö mennä kotiin tekemään kuusikymmentä punnerrusta lisää. Useimmiten toki näen itseni ja oloni paljon parempana kuin ennen.

Siltikin se ääni on päässäni edelleen, se joka kertoo että olen väärän muotoinen, väärän kokoinen, vääränlainen. Mutta koska tiedän, että se on siellä (varmaan pysyvästi) osaan myös sanoa sille vastaan. Osaan antaa itselleni armoa. Joskus enemmän, joskus vähemmän.

Me kaikki tarvitsemme kehopositiivisuutta, niin rankasti treenaavat kuin treenaamattomat. Että on ihan ok olla sellainen kuin on, kunhan itsellä on hyvä. Ja toivottavasti ruudun toisella puolellakin on.

Apollo, Rocky ja tasavertainen ottelu – eli miksi paras idea ei aina voita

Julkinen keskustelu ja julkiset foorumit. Ah, mikä ihana ajatus. Kerrankin olemme kaikki tasaveroisia, yhdellä areenalla, yhtä lailla jokaisen ääni kuuluu. Puhu ja anna puhua. Unelma on saavutettu. Jokainen voi sanoa vapaasti mitä tahtoo ja ketään ei sensuroida.

Silti jostain kumman syystä jotkut sanovat tarvitsevansa ”turvallisia tiloja”. Turvallisia tiloja? Miksi ihmeessä? Halutaanko täällä suojautua keskustelulta ja oman ajatusten kritiikiltä? Onko mukavampaa vain lölliä pumpulissa samanmielisten kanssa eikä haastaa ajatteluansa yhtään? Miksi tällaisia yleensä tarvitaan?

No, minäpä kerron oman näkemykseni. Ja se limittyy vuoden 1976 elokuvaan Rocky.

 

Apollon ongelma

Nyrkkeilyn raskaansarjan mestarilla Apollo Creedillä on ongelma. Oli tarkoitus järjestää mestaruusottelu Philadelphiassa, mutta viisi viikkoa ennen ottelua vastustajan käsi vahingoittuu ja tämä vetäytyy ottelusta. Rahaa on palanut jo ja kaikki varmistettu, joten nyt kaikki keinot on otettava käyttöön. Vastustajia ei kuitenkaan löydy, joten Creed päättää muuttaa suunnitelmiaan: muutetaan ottelu ystävyysotteluksi ja otetaan vastustajaksi joku paikallinen tyyppi. Hupiahan tämä vain on, mutta ehkä lippuja menee kaupaksi.

Kun Creed selailee mahdollisia vastustajia, hän törmää Rocky Balboaan, jonka lempinimi on ”The Italian Stallion”. Creed pitää nimestä ihan suunnattoman paljon, joten päättää että Rocky on se kaveri, jonka kanssa matsi pidetään.

Creed ei kuitenkaan tiedä sitä, että Rockylla ei ole mennyt kovin hyvin ja tämä ottelu on käytännössä se, millä hän määrittää myös itsensä ihmisenä. Rocky toteaa, että hänen tarkoituksensakaan ei ole voittaa vaan päästä loppuun. Jos hän onnistuu olemaan 15 erää raskaansarjan mestarin kanssa samassa kehässä, hän on jotain muutakin kuin vain pummi.

Siksi otteluun lähtee kaksi hyvin erilaista henkilöä. Toinen tekee tätä työkseen ja on siinä maailman paras. Ottelu sinänsä kuitenkaan ei merkitse paljoa. Toiselle taas se on elämän ja kuoleman kysymys, mutta hän ei ole teknisesti tai kunnoltaan yhtä hyvä kuin vastustajansa.

On siis treenattava Philadelphian kaduilla itsensä viimeisen päälle, jotta voi edes päästä tasapeliin. Kaikille meille kun ei ole jaettu samoja kortteja.

 

Ableismista

If Scatman can do it, so can you!

Ableismi tarkoittaa suunnilleen yksinkertaistettuna sitä että ”kaikkihan siihen pystyvät”. Tämä kuuluu usein lauseessa ”jos minä siihen pystyn, niin kyllä sinäkin siihen pystyt”. Lause on toki usein sellainen, että ”hei, sinä pystyt parempaankin, tsemppaan sinua” mutta se toisaalta myös olettaa, että meillä kaikilla on samat kyvyt ja kuka tahansa voi olla huippu missä tahansa samalla työmäärällä.

Ableisti myös herkästi olettaa, että jokin on helppoa vain siksi koska se tulee hänelle itselleen luontevasti. Tiedän tämän muun muassa siksi, että itse aikanaan hämmästelin, miksi joku jaksoi stressata kirjoittamisen vaikeudesta. Istut vaan siihen kynän ja paperin kanssa ja kirjoitat ne jutut mitä tulee päähän, mitäs ongelmaa tässä oikein on? Miten muut eivät ole tajunneet tätä?

Oma ymmärrykseni tähän tuli viisaudenhampaiden muodossa. Tai oikeastaan niiden leikkauksen kautta. Koska hampaita leikattiin pois useampia kerralla, sain todella tujut kipulääkkeet niitä varten. Niillä oli myös sivuvaikutuksia.

On verbaalikolle harvinaisen valaisevaa huomata, millaista on, kun pää ei keksi sanoja. Sitä näkee edessään maitopurkin, mutta ei osaa sanoa että ”maitopurkki”, pää ei löydä sanaa. Yrittää kuvailla edessään olevaa esinettä, mutta saa sanottua vain ”tuo…tuo…” Kun on tottunut siihen, että pystyy nasevasti kuvailemaan kaiken edessään, sanomisen vaikeus tuntuu kuristavalta. Olo on avuton. Vaikka päässäni olisi ollut mitä tahansa nerokasta, en olisi saanut sitä suustani pihalle.

Kun sain pääni takaisin, oli valaistuminen tapahtunut. Kaikki eivät ole retoriikassaan yhtä eteviä eikä idea poistu päästä ilman työkaluja. Se, että olin olettanut, että kaikki osaisivat tuosta noin rakentaa ideastaan selkeän kuvan, oli vahvan ableistinen ajatus.

 

 

Julkinen keskustelu ja argumentit

”I came in here for a good argument!” ”No, you came in here for an argument.”

Kun lähdemme julkiseen keskusteluun, lähdemme siihen hyvin harvoin ajatuksenamme rakentaa yhteinen hyvä idea. Lähdemme sen sijaan siitä ajatuksesta, että kyseessä on väittely. Sen sijaan, että haluaisimme löytää yhteisen maaperän ja toimintamallin, ajattelemmekin että meillä on kaksi erilaista näkökulmaa ja jos toinen osaa perustella omansa paremmin, sillä mennään. Se ei kuitenkaan ole lopulta kovin kestävä ratkaisu, ja siitäkin on jo Monty Python aikanaan tehnyt sketsin:

M: An argument isn’t just contradiction.
O: Well! it CAN be!
M: No it can’t!
M: An argument is a connected series of statements intended to establish a proposition.
O: No it isn’t!
M: Yes it is! ’tisn’t just contradiction.
O: Look, if I *argue* with you, I must take up a contrary position!
M: Yes but it isn’t just saying ’no it isn’t’.
O: Yes it is!
M: No it isn’t!
O: Yes it is!
M: No it isn’t!
O: Yes it is!
M: No it ISN’T! Argument is an intellectual process. Contradiction is just the automatic gainsaying of anything the other person says.
O: It is NOT!

Kyse on siis ehdotuksesta. Jotta voi keskustella, on lähdettävä siitä perusideasta, että paitsi että esittää miten jokin asia kannattaisi tehdä, pyytää myös jonkun osoittamaan aukot ajattelussa. Mutta mitä se tarkoittaa, jos joku keksii ehdotuksestasi aukon? Että hävisit?

Miksi keskustelussa pitäisi puhua voittajasta tai häviäjästä, kun kyse on siitä itse asiasta? Se, joka huomaa ajattelussa aukon voi nostaa sen keskusteltavaksi. Eli ei niin että ”Haha! Sain sinut kiinni asiasta jota et ollut ajatellut!” vaan ”No mutta tässä on tällainen, miten tämä ratkaistaan? Miten tästä eteenpäin?”

Silloin pääsemme irti siitä ajatuksesta, että katsomme kumpi on oikeassa ja sen sijaan mietimme että mitä tälle asialle pitäisi tehdä. Jos idea on hyvä, ei ole väliä kuka sen esittää.

”Mutta Tuomas, jos kerran hyvän idean esittäjällä ei ole väliä, niin miksi sitten turvallisissa tiloissa pitäisi rajoittaa joidenkin ihmisten puhumista?” Hyvä kun kysyit.

 

Väittelyn eri työkalut

”No mitäs sä teet jos se tekee näin?”

Tässä kohtaa normaalisti aina tehdään sellainen pieni vaatimattomuus ja todetaan että ”vaikka en olekaan mikään kovin hyvä puhumaan, niin”…äh, olenhan minä. Olen puhunut niin pitkään kuin muistan. Rakastan verbaalisia vääntöjä ja sitä, kun joku heittää minulle aivopähkinöitä. Mulla on vertauskuvien tekniikka kunnossa ja osaan asettaa erilaisia asioita eri viitekehyksiin ja selittää niitä auki.

Toisin sanoen minä olen teknisesti hyvä puhuja tai ainakin kirjoittaja. Siinä mielessä voidaan nähdä, että väittelyssä minä muistutan usein enemmän Apollo Creedia, koska osaan ottaa tilaa ja osaan retoriikan.

Esimerkki: otetaanpa joku viisivuotias ja annetaan hänelle joku yleisesti hyväksytty idea, joka voisi olla vaikkapa ”jokaisen ihmisen ihmisarvo on jakamaton ja koskematon”. Sitten laitetaan tuo viisivuotias debatoimaan minua vastaan. Koska ideaa vastaan on vaikea lähteä hyökkäämään, tietäisin kuitenkin lukuisia retorisia keinoja joilla osoittaa, että viisivuotias on väärässä. Varsinaisesti en osoittaisi ehkä ideaa vääräksi, mutta voisin todeta jotain tyyliin ”Ai rosvojenkin? Pitäisikö silloin rosvojen saada tehdä mitä haluavat?”

Lukija ehkä pystyy välittömästi argumentoimaan tuohon takaisin, mutta viisivuotias ei välttämättä vielä tiedä mikä tällaiseen tyhmäilyyn vasta-argumentti on. Toisin sanoen retorisesti taitava puhuja pystyy halutessaan torppaamaan hyvänkin idean.

Ja torppaamisessa se ongelma onkin. Nyt pääsemme viimeiseen kohtaan.

 

 

Miksi julkinen keskustelu olisi nyrkkeilyottelu?

Kerrankin telkkarissa on kunnon keskustelua aiheesta!

Julkinen debatti on helppo rinnastaa nyrkkeilyotteluun, kuten huomataan. Kaksi henkilöä puhuvat televisiosta tarkoituksenaan tuoda oma näkökulmansa.

Mutta miksi? Jos tarkoitus on kuulla ihmisten ideoita laajalti, niin silloin pitäisi voida rauhoittua ja kuunnella niitä, joiden retoriikka ei riitä laajamittaiseen vääntämiseen aiheesta. Vastakkainasettelu aiheuttaa sen, että ne, joiden esiintymistekniikka ei ole kunnossa, jäävät hiljaisiksi. Tämä näkyy jo koululuokassa, toiset meistä ovat aina kädet pystyssä ja iloisena kertomassa näkökulmiaan, etenkin kun siihen on rohkaistu. Tällaisista ihmisistä kasvaa sitten paljon tilaa ottavia ihmisiä.

Tiedän tämän, koska olen itse sellainen tilanottaja ja minun pitää erikseen yrittää istua hiljaa ja vain kuunnella. Siksi turvalliset tilat on mielestäni hyvä idea: se pitää huolen siitä, että kaikki saavat puhua edes vähän, eivät pelkästään äänekkäimmät ja keskustelijoita haastavat.

Erittäin pulmallista on se, kun äänekkäät ihmiset väittävät leikkivänsä ”paholaisen asianajajaa” ja tulevat tilastojen kanssa puhumaan asioista, jotka heitä eivät suoranaisesti kosketa ja perustelevat niillä, että ongelmaa ei kuulemma ole. Kyseessä ei kuitenkaan ole oikea paholaisen asianajajana toimiminen (termin alkuperä on vääristynyt jo vuosia sitten) vaan tietoisin tarkoitusperin tehty keskustelun hämärtäminen. Esimerkkinä vaikkapa:

– Minulla ei ole rahaa ruokaan.
– Pötypuhetta, suomalaisten keskimääräinen ostovoima ei ole koskaan ollut näin suuri.
– Mutta ei mulla siltikään ole rahaa ruokaan.
– Kiistätkö sinä selkeitä tilastollisia faktoja?

Jos jollakulla on ongelma, joka häntä koskee päivittäin, on kertakaikkiaan urpoilun maailmanmestaruusmenoa lähteä huvin vuoksi argumentoimaan keskustelua siitä suohon. Ottaen huomioon, että suurin osa tiloista ei vaadi äänekkäimpien ja etuoikeutettujen hillitsemistä, niin muutama julkinen foorumi, jossa hiljaisemmatkin uskaltaisivat puhua, on ihan paikallaan.

Toisin sanoen: minun ei tarvitse olla joka kerta äänessä. Tärkeämpää on se, että kaikki saavat sanoa edes jotain.

”Mutta Tuomas, eikö yliopiston julistaminen turvalliseksi tilaksi tarkoita sitä, että koskaan ei saisi sanoa kritiikkiä?” Ei, ei tarkoita. Se tarkoittaa että asioista keskustellaan, ei ihmisistä. Se tarkoittaa että keskustelua moderoidaan niin, että saadaan idea hiottua paremmaksi. Se tarkoittaa sitä, että keskustelussa ymmärretään, että ihmisarvo on jakamaton.

Television ja radion keskusteluohjelmat tuovat eri näkökulmien ihmisiä saadakseen ajatukseen tai ilmiöön useita kantoja. Niitä ei kuitenkaan moderoida ja mietitä, onko kommentti oikeasti rakentava. Siksi meillä on keskustelun avatareja, verbaalisia gladiaattoreita jotka lähetetetään taisteluun oman näkökulman puolesta ja sitten syömme popcornia ja mietimme että hah, siitäpä sai väärämielinen nokilleen.

Ja kun näin tehdään, kaikki keskustelu liittyy itse keskusteluun ja siihen, miksi muut ovat väärässä. Se yhteiskunnan parantaminen unohtuu.

Kun studion valot sammuvat, tilanne on kuin Rockyn lopussa: toinen lähti taisteluun huvikseen, toinen elämänsä takia. Molemmat ovat henkihieverissä. Ja sitten se huvikseen mukaan lähtenyt voittaa pisteillä.

Tehdään fiksumpia foorumeja.

Ilmastonmuutos: mitä juuri minun pitäisi tehdä ja miksi minun pitää tehdä

Tämähän on tuttua jo ysäriltä!

Eilisen ja tämän päivän olen miettinyt melko lailla vain yhtä asiaa: ilmastoa.

Olen miettinyt ilmastoa tuosta ja tästä näkökulmasta, miettinyt miten kampittaa omia mielipiteitäni ja miten vastata niihin kysymyksiin, joita pää minulle heittelee.

Tämän kaiken ajattelin nyt purkaa tähän blogipostaukseen.

Ensimmäinen kysymys: miksi

Ehkä aiemmin saatoin olla muodikkaan kyyninen ja apaattinen saapuvien päivien suhteen, mutta tapahtui kuten tapahtui ja minulla on nyt insentiivi maailman säilymiseen jälkipolville: minulla on jälkipolvi. Viime vuonna syntynyt lapsemme kun on vähän päälle kolmekymppinen, kun ilmastonmuutoksen ensimmäiset kriittiset asiat tapahtuvat vuonna 2050. Jos emme siis tee mitään.

Koska noin vastuullisena vanhempana en välttämättä haluaisi lapseni (tai melkein eläkeikäisen itseni) joutuvan ekokatastrofin kouriin, on mietittävä mitä on tehtävä. Tai oikeastaan ihan ensimmäiseksi on mietittävä miksi juuri minun olisi tehtävä jotakin.

Määritelkäämme ensimmäisenä ”me”. Ketä me olemme? Hierarkisesti katsottuna voidaan todeta, että me olemme kaikkea tätä:

Kuva ei ole mitenkään mittakaavassa, muuten Suomi olisi ihan liian pienellä.

Kuvaa vilkaisemalla on selvää, että Suomi on todella pieni pelaaja tässä kaikessa. Siis väkiluvullisesti. Joten miksi meidän pitäisi oikeasti edes tehdä yhtään mitään? Siis hyvän tähden sentään, Kiinassa yksi tehdas tuprauttaa päivässä sen, mitä me omilla autoillamme ajelemme täällä vuodessa.

Mutta. Pieni koko ei tarkoita sitä, ettemmekö me olisi ihan samalla tavalla osa kokonaisuutta. Kun mietimme termiä ”me” ajattelukantilta ”me suomalaiset”, tuntuu järjettömältä lähteä tekemään säästötoimenpiteitä päästöissä.

Jos mietimme termiä ”me” ajattelukantilta ”me länsimaalaiset”, homma onkin ykskaks eri lailla. Kuten Ylen erinomaisessa kolumnissa todettiin jo vuonna 2017, suomalaisen päästöt ovat kymmenkertaiset suhteessa intialaisen päästöihin. Entä jos termi ”me” tarkoittaakin ”me, jotka aiheutamme suunnattoman määrän päästöjä suhteessa muihin”?

Tai vaikkapa ”me, joiden kulutus aiheuttaa päästöjä toisella puolella maapalloa”? Jos t-paidan kauluslapussa lukee Bangladesh, se tarkoittaa sitä, että sinun paitasi takia päästöjä on tehty Bangladeshissa. Siellä, missä niitä päästöjä piti vähentää. Kun kokeilet farkkuja ja toteat että ”eipä se tästä” ja laitat postilla ne takaisin, niin Zalando ja Amazon pistää ne suoraan tuhottavaksi, koska se on kustannustehokkaampaa kuin laittaa ne uudelleen myyntiin.

Entä jos ”me” onkin ”me maapallon asukkaat”? Ihan jokainen?

Tuleeko lauseesta yhtään järkevämpi?

 

 

Brysselin pyöreä pöytä.

Mutta mehän ollaan vaan Suomi

Mutta eihän Suomella ole mitään vaikutusmahdollisuuksia yhtään mihinkään. Ei tietenkään.

Sen takia esimerkiksi Helsinki ei taannoin tarjonnut neuvottelupaikkaa, kun Trump ja Putin kävivät neuvotteluita. Sen takia yksikään suomalainen ei ole EU:n huippuvirassa. Sen takia suomalainen teknologia ei ole maailmankuulua. Sen takia Aalto-yliopiston laboratorio ei pitänyt vuosia ennätystä absoluuttisen nollapisteen lähimmäksi pääsemisessä.

Suomi on erittäin vaikutusvaltainen maa, jos se tahtoo olla. Eritoten teknologisesta näkökulmasta Suomi on myös näppärä testialusta: pienen populaation tähden meillä voidaan kokeilla asioita melko helposti verrattuna johonkin suurempaan maahan. Vähän sama juttu, kun joukkoliikenteen innovaatioita on helpompi testata Tampereella kuin tuoda heti pääkaupunkiseudun liikenteeseen.

Mutta mitä se tarkoittaa, se vaikutusvaltaisuus? Se tarkoittaa myös sitä, että Suomi voi helposti olla esimerkkinä muille. Päästöjen vähentämistä on toki tehty kautta historian, mutta nyt sitä on tehtävä vielä enemmän, mikäli halutaan luoda malleja joita toiset voivat käyttää.

Parhaimmillaan päästövähennykset voivat olla elämäämme parantavia. Uudet LED-lamput kuluttavat huomattavasti vähemmän energiaa ja niiden elinaika (ainakin mainosten mukaan) ylittää roimasti vanhojen hehkulamppujen elinajan.

 

 

Hybridi-Volvo.

Kaikki on lopulta politiikkaa

Ilmastonmuutos ei lievene, mikäli ihmisiä velvoitetaan muuttamaan tapojaan. Johtaminen pitää tehdä edestä. Poliittiset ratkaisut ovat erittäin tärkeitä tässä.

Yllä olevassa kuvassa on Volvon uusi hybrididieselteknologiaan perustuva auto. Sen idea on toimia alle 80 kilometrin tuntivauhdeissa sähköautona ja jyrskäyttää dieselmoottori päälle vasta silloin, kun ajo on pitkää ja päästöt pienempiä.

Hybridiautot ovat periaatteessa digibokseja: ne ovat siirtymävaiheen menopelejä kun kehitämme sähköisiä liikuntavälineitä paremmiksi, pidemmän käyttösäteen mahdollistaviksi ja edullisemmiksi.

Kuvan Volvo on yksi Hollannin myydyimmistä autoista. Tämä johtuu siitä, että sähköautoihin kohdistuvan veroalennuksen tähden Volvon hinta on suurinpiirtein sama kuin Volkswagen Golfin. Kun ekologisen premium-auton saa perusbiilin hinnalla, ei ole vaikea miettiä, miksi tähän päädytään.

Entäs Suomessa? Suomessa ekologisuus on edelleen valitettavan kallis harrastus: perusdieselin sijaan hybrididieselin hankintahinta on täällä noin kymmenentuhatta euroa tyyriimpi.

On siksi melko tuloksetonta todeta haja-asutusalueella asuvalle jo valmiiksi senttejään laskevalle henkilölle että ”kyllä sinun nyt pitäisi ostaa Tesla hei”. Ei toimi. Sen sijaan ekologisuudesta pitäisi palkita.

---

Sama pätee ruokatuotteisiin. Sekasyöjän makuun meneviä kasvipainotteisia proteiineja, juustoja sun muita alkaa löytyä kaupoista jo varsin hyvin. Valitettavan usein ne kuitenkin ovat sangen kalliita, ulkomaisia ja muutenkin vielä vähän vaiheessa.

Syy, miksi sikanautaa löytyy edullisesti kaupasta on paitsi lihatalouden subventointi, myös se, että sitä tuodaan toisaalta meille, rekkojen pakoputket päästellen.

Olisi siis saatava aikaan poliittisia päätöksiä, jotka toisivat kasvisruoan vähän lähemmäksi tavan kansalaista, kenties sitten siirtämällä liha- ja maitotalouden subventointia kohti ekologisempia tuotteita.

”Mutta kun kasvisruoka on pahaa”, toteaa siellä joku. ”Ja ei se pidä nälkää, jos käy vaikka salilla.”

Älkää huoliko, tätä käsitellään seuraavassa kohdassa.

 

 

”Siis hä, pitääkö munkin tehdä jotain?”

Toinen kysymys: mitä juuri minä voin tehdä?

Seuraavaksi meikäläisen pohtima lista lyhyt lista asioista, joita ainakin voi tehdä. Muitakin juttuja on, mutta näitä voi ainakin kokeilla:

 

Äänestä ympäristötietoisesti.

Politiikka ei ohjaudu itsestään, joten mikäli poliitikot eivät koe ekologisuutta taloudellisenakin insentiivinä, he tuskin tekevät ratkaisuja, jotka helpottavat suomalaisten pääsyä ympäristöystävällisempien tuotteiden pariin.

 

Anna aineettomia lahjoja.

Olemme vaivihkaa päätyneet tilanteeseen, jossa esimerkiksi elokuvia katsotaan suoratoistopalveluna, joten ykskaks vahingossa jokaisesta leffasta ei ole pakko painaa muovisia versioita hyllyyn laitettavaksi. Kaapit pursuavat muutenkin tavaraa, mutta vaikkapa elämyslahjoilla joku pääsee vaikka seikkailupuistoon. Luettavaakin voi tarjota sähköisessä muodossa.

 

Maista uutta.

Joka kerran kun näemme jutun uudesta kasvisproteiinista, on varmaa, että alle heilahtaa porukkaa kommentoimaan että ”hyi, minä en ainakaan syö”. Tämä on aika vahvasti ristiriidassa sen kanssa, että koulussakin todettiin että kaikkea kannattaa edes maistaa. Itsekin pidän kovasti lihan mausta, mutta tiedostan erinomaisesti etten syö sisäfilettä joka aterialla.

Kasvisruoan yleisin välttely johtuu ihan puhtaasti ennakkoluuloista ja sama tietysti vaivasi minuakin joskus. Ajattelin, että kasvisruoka ei voi olla yhtä hyvää kuin liharuoka. Sitten maistoin tätä nyhtökaurarendangia ja se oli niin päräyttävää, että takaraivoa sai etsiä seinästä. Hävyttömän hyvää.

Monta kertaa myös huikkaillaan siitä, ettei kasvisruoka pidä nälkää, jos vaikka käy salilla. Sen verran monta täysvegaania kehonrakentajaa nykyään on, että tämä väite ei vain pidä enää paikkaansa.

Kun konsepti kasvisruoan vajavaisuudesta on saatu pois päiväjärjestyksestä, pääsee kokeilemaan hurjaa määrää uusia tuotteita, joista osa on parempia ja osa on huonompia. Juuri tämän takia on erittäin tärkeää, että nimenomaan sekasyöjät maistavat niitä. On löydettävä tuotteita, jotka ovat jo hyviä ja jotka eivät vielä pääse seulasta läpi, jotta tuotteet voivat kehittyä paremmiksi.

Eettistä ruokavaliota noudattavat ovat usein valmiita katsomaan läpi sormien jotain tuotteen ominaisuutta, kunhan se on kasvispohjainen. Sen sijaan tarvitaan iso määrä meitä, jotka kokeilevat ja kertovat, mihin suuntaan tuotetta pitää kehittää.

Samalla on tiedostettava, että kasvisruokaa maustetaan eri tavalla kuin liharuokaa. Esimerkiksi pari ruokalusikallista aurinkokuivattua tomaattia härkiksen seassa lisää sen ”lihamaisuutta” rutkasti.

Näiden juttujen opetteleminen saa aikaan sen, että syömme parempaa ruokaa ihan pienellä vaivalla. Emmehän me paista sisäfilettä ja kassleriakaan samalla lailla.

 

Selvitä ostosten kokonaisketju

Mainitsin jo ylhäällä siitä, kuinka Zalandon ja Amazonin kaltaiset ketjut tuhoavat palautustuotteita. Eli toisin sanoen: jos tilaat kuudet farkut verkkokaupasta, sovitat niitä ja pidät yhdet, olet aiheuttanut kuusien farkkujen siirron maasta toiseen (sillä saastuttavalla tavalla, mistä syytämme muita maita) ja viisien farkkujen päätymisen silppuriin.

Ei ole mitään järkeä sellaisessa. Sen sijaan jos tukee kotimaista verkkokauppaa, ainakin tuotteet kulkevat vähemmän matkaa ja on todennäköisempää että sinulle sopimaton paita saa ostajan jostain muualta.

Jos pitää lihan syömisestä, kannattaa tarkistaa, onko alueella Reko-ruokapiiriä, jossa tuottajalta lihaa voi ostaa suoraan. Silloin sitä ei tarvitse lennättää pakastettuna toiselta puolelta maailmaa.

Vaikka jatkaisi kuluttamista samaan malliin, mutta selvittää mikä aiheuttaa vähiten päästöjä, voi vähentää omaa hiilijalanjälkeään yllättävänkin paljon.

 

Mieti, mitä ekologisella tuotteella on tarkoitus korvata

Nyhtökauran ja härkiksen tarkoitus on tulla ruokiin halvan sikanaudan tilalle. Siksi sitä ei kannata laittaa samalle viivalle naudan sisäfileen kanssa ja torpata heti kelvottomana.

Sähköpyöriä pidetään helposti turhakkeina, koska fillarillahan kuuluu kohottaa kuntoa. Paitsi että sähköpyörä ei ole polkupyörän vaihtoehto vaan auton. Sillä on tarkoitus tehdä työmatkoja helposti ja hikoilematta hyödyntäen kevyen liikenteen väyliä.

 

Tee edes jotain

Helpointa on verrata ilmastonmuutosta siihen keskusteluun, minkä melkein jokainen keski-ikäinen käy jossain vaiheessa lääkärin kanssa. Nyt ei enää voi kiskoa pizzaa ja kaljaa joka päivää, koska se alkaa pistää kropan rikki.

Monestikaan se ei tarkoita sitä, että kaikki pitää lopettaa seinään. Eikä niin pidäkään tehdä, sillä jos ajattelee että ”minä en saa tehdä näin”, niin helposti apatisoituu ja toteaa että ”mitä tässä on väliä minun tekemisilläni”.

Sen sijaan jos pohtii että ”minä en halua enää kuluttaa yhtä paljon luonnonvaroja ja kohtuus kaikessa”, juttu on paljon helpompi tehdä.

Jos edelleen haluaa syödä lihaa, niin syö sitä vain silloin kun se on hyvää. Tekee siitä juhlavaa. Ja ennen kaikkea: syö sen minkä ostaakin. Mikään ei ole typerämpää kuin ostaa lihaa tai muita päästötuotteita ihan vain roskiin heitettäväksi. Siinä menettää rahaa eikä sitä varmaan Mansikkikaan ihan arvosta.

Eikä kannata miettiä että ”miks minun pitää ja miks noi toiset ei”. Kyllä ne toisetkin tekevät koko ajan. Tämä ei ole henkilökohtainen hyökkäys sinua kohtaan, vain herätys siihen, että meidän kaikkien pitää tehdä jotain ajatellen tulevaisuutta.

Ja mitä suuremmat massat tämän ottavat toimintamallikseen, sitä helpommaksi valtiot ja markkinatalous sen meille tekevät.

Kehitytään.

 

P.s. Jos mieleen tulee jotain mitä unohdin tai tekstissä on asiavirheitä, jätäthän kommentin. Päivitän tietojani mielelläni.

Poliittisen montaasin aakkoset

Internetin ihmemaassa jaettiin taannoin ”nerokasta argumentointia” sisältävä keskustelu. Koska pidän siitä, että joku osaa oikeasti pohtia asioita monilta kanteilta, klikkasin videon pyörimään.

Ja voi hyvät hyssykät, mikä pettymys video olikaan.

Kyseessä oli ”legendaarinen” kanadalaisprofessori Jordan Petersonin ja Channel 4 Newsin toimittaja Cathy Newmanin debatti.

Lyhyesti:

Jordan Peterson on poleeminen professori, vähän kuin akateeminen Paulo Coelho, jonka tuore kirja 12 Rules for Life pieksee myyntitilastoja vähän kaikkialla. Peterson on konservatiivismielinen älykkö, joka mielellään puhkoo reikiä ennakkoluuloihin. Hän on myös evoluutiopsykologi, joka vertauttaa usein ihmisiä keskiarvoon.

Cathy Newman on kipakkana tunnettu feministinen toimittaja, joka ei päästä haastateltaviaan helpolla.

Ja se haastattelu…on todella huono. Haastattelija yrittää jatkuvasti syöttää sanoja haastateltavan suuhun ja haastateltava toteaa että ”en sanonut noin”. Jälkeenpäin haastattelua on kuvattu esimerkiksi termein ”Jordan Peterson DESTROYS Cathy Newman”. No eikä tuhoa. Ei noilla argumenteilla.

Cathy Newmania taas kritisoidaan siitä, että hän yrittää todeta ”so you are saying” ja saada Petersonin myöntämään asioita joita hän ei sanonut. Tämä on ehkä helpoiten bongattavissa internetmeemeistä:

Argumentaation juhlaa.

Oikeastaan koko keskustelusta tuli mieleen ennemminkin muinoin käyty Nina Mikkonen vastaan Jarkko Tontti -keskustelu siitä, pitäisikö lapset kasvattaa kotona vai laittaa päiväkotiin. Se, jossa 10 sekunnin kuluessa haastattelun alusta Nina Mikkonen vertasi päiväkoteja natsihommiin.

Jarkko Tontti ehti ehkä hämmästyä, kun toinen kiskaisi maton altaan. On helppo näyttää vaiti älykkäältä, kun vieressä toinen pitää älämölöä.

Keskimäärin siis Petersonin ja Newmanin keskustelu meni jotakuinkin näin:

– Olet sanonut että a ja b.
– Niin olen.
– Olet siis sitä mieltä että c.
– En ole sanonut niin.

Mutta miksi pitkän linjan toimittaja yhtäkkiä syöttää sanoja Petersonin suuhun? Miksi hänen joka toinen lauseensa on ”tarkoitatko, että”? Voisiko siihen olla jokin syy?

Ja siksi ajattelin tänään kirjoittaa poliittisesta montaasista.

 

---

 

Välihuomautus:

Ensin pari sanaa Jordan Petersonista. Hänestä ei voi kirjoittaa sanaakaan ilman, että joku saapuu ja toteaa, että hänen sanansa on otettu pois kontekstista. Että oikeasti Peterson on hyvä ihminen ja tahtoo kaikille hyvää ja häntä nyt vain ymmärretään väärin, koska postmodernit kulttuurimarxistit hyökkäävät häntä vastaan.

(En edes liioittele, Peterson toteaa näin itsekin Joe Roganin haastattelussa, joka ilmeisesti on ”muuttanut monen elämän”.)

Eli siis jos ajatuksesi oli kommentoida tähän juttuun että Peurakoski ei nyt vain tajua, Petersonhan on nero, niin säästä sanojasi. Kyse ei ole varsinaisesti hänestä.

No niin, sitten aiheeseen.

 

---

 

Kuleshovin efekti

 

Kuleshovin efekti on neuvostoliittolaisen elokuvaohjaaja Lev Kuleshovin tekemä kokeilu montaasista. Siinä leikkauksilla luodaan merkityksiä.

Mediapedagogi Ismo Kiesiläinen kuvaa leikkausta näin:

”Leikkaamista voi ajatella yksinkertaistettuna näin: Yksi otos rajaa yhden hetken, jonka katsoja tulkitsee yhdeksi tapahtumaksi. Esimerkiksi, kun näytämme otoksen, jossa mies astuu huoneeseen, ja kysymme katsojalta, mitä kuvassa tapahtui, hän todennäköisesti vastaa, että kuvassa mies astui huoneeseen. Hän ei vastaa, että mies käänsi kahvaa, avasi oven, astui kynnyksen yli ja sulki oven perässään. Ja tosiaan, että siinä sivussa mies vilkuili epävarmana ympärilleen, puri alahuultaan ja sulki hetkeksi silmänsä.

Entä jos jokainen näistä tapahtumista olisi näytetty omana kuvanaan?

Kaikki elokuvan tapahtumat ovat katsojan tulkintoja siitä, mitä kuvassa näytetään. Leikkaukset rytmittävät näitä tulkintoja. Koska jokainen kuva näyttää katsojalle jonkin rajatun hetken, on katsojalla oikeus olettaa, että juuri tällä hetkellä on merkitystä – ja niin katsoja myös tekee: hän tulkitsee hetken ensin tapahtumaksi, sitten merkitykseksi.”

Mitä tämä siis konkreettisesti tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että kaksi keskenään lähekkäin olevaa kuvaa luovat keskelle kolmannen, näkymättömän kuvan. Kuleshovin efekti luo merkityksen kasvoille: vaikka ilme ei vaihdu, se tulkitaan eri tavalla riippuen siitä, onko edessä keittolautanen vai ruumisarkku.

Toisin sanoen tätä ”kolmatta kuvaa” ei ole olemassa filmillä, se luodaan päässä. Kahden kuvan keskinäinen yhteys on merkityksellistä. Miksi juuri nämä kaksi kuvaa, miksi juuri nyt?

Kun elokuvassa kahden henkilön katseet kohtaavat, ne kohtaavat hyvin harvoin ruudulla. Hankalaahan se olisikin, sillä henkilöiden olisi oltava sivuprofiilissa, jotta tämä toimisi.

”Katseet kohtaa tällä kohtaa ihan kohta” – Loisteputki 4

Ylläoleva kuva demonstroi asian hyvin. Keskimmäinen mustavalkoinen ruutu on ainoa, jossa pari on yhdessä ruudulla. Muuten he katsovat kameraan, tai oikeastaan hieman siitä ohi.

Koska eri kuvissa olevat henkilöt katsovat lukusuunnan mukaisesti samaan paikkaan, näiden kahden kuvan väliin syntyy merkitys: henkilöt katsovat toisiaan. Oikeastihan he eivät välttämättä katso toisiaan lainkaan.

Seuraavaksi otamme Kuleshovin idean, mutta poistamme siitä kuvan.

 

---

 

En sanonut niin

Keskustelkaamme siis hieman poliittisesta montaasista. Mitä se tarkoittaa? No, se tarkoittaa ehkä kaikessa yksinkertaisuudessaan sanomatonta implikaatiota. Luomme yhteyksiä päämme sisällä.

Poliittisen montaasin käyttäjä osaa sanoa asioita sanomatta mitään ääneen. Siihen on yksinkertainen resepti:

1. Ota kaksi asiaa, joita on vaikeaa kiistää itsenäisinä argumentteina. Vaikkapa ”naiset ovat palkkakuopassa” ja ”naisten ja miesten välillä on eroja”.
2. Sano nämä kaksi asiaa perättäin.
3. Mikäli implikaatio on ilmassa eikä kukaan kritisoi, anna asian olla.
4. Mikäli joku kritisoi, totea että kumpaakaan väitettä ei voi suoranaisesti kiistää.

Varsin usein tämä riittää. Poliittisen montaasin käyttäjä voi viedä keskustelun sivuraiteelle toteamalla, että hänen suuhunsa yritetään laittaa sanoja ja pyytää keskustelukumppania kertomaan, mikä on se tietty kohta, missä hän on spesifisti todennut asian näin.

Esimerkiksi jos hän toteaa että ”kissanpennun turkki on pehmoinen, kissanpentuja syntyy paljon, ihmisten käsiä paleltaa talvisin”, voi montaasin kuulija miettiä näiden kolmen yhteyttä.

Kuulija saattaa mennä ansaan ja erehtyä kysymään että ”tarkoitatko, että kissanpennuista pitäisi tehdä turkkeja” johon ensin asian todennut voi tuhahtaa loukattuna ja kysyä että missä nimenomaisessa kohtaa hän moista ehdotti.

Ongelma tästä tulee vasta siinä vaiheessa, kun muut tekevät johtopäätöksiä sanoista ja alkavat toimia sen mukaan. Tässä kohtaa poliittisen montaasin käyttäjä ei tietenkään koe voivansa mitenkään vaikuttaa siihen, miten ihmiset hänen sanojaan käyttävät. Hänhän vain sanoi irrallisia lauseita.

Mutta mikä sitten avuksi? Poliittisen montaasin ratkaisu on olla menemättä leikkiin mukaan ja kyseenalaistaa.

Eli ei näin:

– Olette sanoneet että a ja b.
– Kyllä.
– Tarkoitatteko siis että c?
– No en tarkoita, älkää laittako sanoja suuhuni.

Vaan näin:

– Olette sanoneet että a ja b.
– Kyllä.
– Mitä tarkoitatte sillä?
– Miten niin?
– Miksi laitatte nämä kaksi asiaa yhteen?

Tällöin haastateltavan on perusteltava asiansa paremmin ja ilmassa leijuva ”tekninen pakoreitti” katoaa.

On myös tärkeää muistaa, että poliittisen montaasin käyttäjä ei yleensä yritä perustella asiaansa haastattelijalle vaan yleisölle. Sille, joka rakastaa näitä ”henkilö A TUHOAA henkilön B haastattelussa” -otsikoita. Joka näkee, että väittelyssä toinen on voittaja ja toinen häviäjä.

Sille, jonka mielestä voittaminen on tärkeämpää kuin keskustelu.

Damore, Google ja kehitysehdotukset: mitä oikeastaan ehdotettiin?

Richard Hendricks, HBO:n Silicon Valley -sarjan päähenkilö.

Alustan lyhyesti.

Muutaman päivän ajan internetissä on keskusteltu James Damoresta, Googlesta ja kymmensivuisesta manifestista, jonka Damore on kirjoittanut. Manifestin jälkeen Damore sai potkut. On täysin käsittämätöntä, että Google, joka ilmeisesti haluaa sananvapautta, sensuroi tällä tavalla sellaisia ajatuksia jotka eivät sen omaan vääristyneeseen kuvaan sovi. Kaikki Damoren esittämät ajatukset voidaan kuitenkin pohjata ihan oikeaan tieteeseen, joten nähtävästi nykyisessä poliittisesti korrektissa ilmapiirissä faktatkin voidaan lakaista maton alle.

Alustan uudestaan lyhyesti.

Muutaman päivän ajan internetissä on keskusteltu James Damoresta, Googlesta ja kymmensivuisesta manifestista, jonka Damore on kirjoittanut. Manifestin jälkeen Damore sai potkut. On järjetöntä, että potkuja kritisoidaan, sillä Damore onnistui seksistisellä tekstillään muuttamaan turvallisen työpaikan sellaiseksi, jossa naisten osuutta kritisoidaan ja annetaan ymmärtää, että miesten geneettiset ominaisuudet sopivat paremmin IT-alalle. Vähemmästäkin voisi antaa kenkää.

 

---

 

Niin. Periaatteessa James Damoren kymmensivuista manifestia voidaan tutkia monista näkökulmista. Yksi on kuitenkin jäänyt mielestäni puuttumaan – nimittäin se pragmaattinen. Miksi manifesti kirjoitettiin ja mitä Damore haki? Sen sijaan että pohtisin sitä, että pitävätkö Damoren lähteet paikkansa (todennäköisesti pitävät, kaverin CV on aivan huikea), mietitään sitä millaisia muutoksia Damore Googlelle olisi halunnut.

---

”De-moralize diversity.

As soon as we start to moralize an issue, we stop thinking about it in terms of costs and benefits, dismiss anyone that disagrees as immoral, and harshly punish those we see as villains to protect the “victims.””

Mietitäänpä hetki tätä ajatusta. Damore sanoo, että jos yhdistämme asiaan moraalin, lopetamme sen pohtimisen hinta/hyöty-suhteen perusteella. Eli siis toisin sanoen arvotamme asioita muutenkin kuin rahan kautta. Toisin sanoen mitä Damore ehdottaa on se, että moninaisuuden lisääminen ei ole arvo sinänsä, vaan asiat pitää ajatella nimenomaan rahan kautta. Mutta onko Google tilanteessa, jossa sen pitäisi ajatella kaikkea vain kylmästi dollariperiaatteella? Onko se tulevaisuuden kannalta järkevä veto? Yksi olennaisimmista Googlen ajatuksista on aina ollut disruptio ja sitä harvemmmin saadaan aikaan monokulttuurilla.

---

”Stop alienating conservatives.

Viewpoint diversity is arguably the most important type of diversity and political orientation is one of the most fundamental and significant ways in which people view things differently.

In highly progressive environments, conservatives are a minority that feel like they need to stay in the closet to avoid open hostility. We should empower those with different ideologies to be able to express themselves.
Alienating conservatives is both non-inclusive and generally bad business because conservatives tend to be higher in conscientiousness, which is require for much of the drudgery and maintenance work characteristic of a mature company.”

Mutta miksi konservatiivit joutuisivat olemaan ajatuksineen piilossa? Mikä niissä voisi vaikuttaa? Syy on useimmiten se, että konservatiivit puhuvat harvoin itsestään. Konservatiivisuuden peruspiirre on myös rajoittavuus, eli se, että mahdollisuuksien tasa-arvon sijaan osan pitäisi vain ”tyytyä osaansa”. Ironista on toki se, että tässä haetaan lupaa rajoittaa toisten tekemisiä ilman vastakritiikkiä, se on vain kirjattu ”open hostility” -termillä. Tämän voi päätellä siitä, että Damore vietti aikaa keskustellen Stefan Molyneuxin kanssa jossa hän totesi seuraavalla tavalla:

“I went to a diversity program at Google and it was all … it wasn’t recorded at all; it was totally secretive. I heard things I definitely disagreed with in some of our programs, and so I had some discussions with people there.” … “There was a lot of just shaming and ‘no, you can’t say that, that’s sexist’ … There’s just so much hypocrisy in a lot of things they are saying.”

Mutta sanotaan näin: ymmärrän miksi Damore sanoisi näin. En sano, että hän on oikeassa, mutta ymmärrän ehkä mistä hän tulee. Palaan tähän asiaan lopuksi.

---

”Confront Google’s biases.

I’ve mostly concentrated on how our biases cloud our thinking about diversity and inclusion, but our moral biases are farther reaching than that.”

Omien ajatusvääristymien ja sokeiden pisteiden huomioiminen on tietysti aina hyvä juttu, joten tästä ei varsinaisesti ole vastaansanomista.

---

”Stop restricting programs and classes to certain genders or races.

These discriminatory practices are both unfair and divisive. Instead focus on some of the non-discriminatory practices I outlined.”

Ensisilmäyksellä tämä on tietysti fiksu ajatus – miksi ihmeessä pitäisi olla vaikka joku ohjelma pelkästään naisille? Mutta sitten pitää miettiä juuri sitä miksi se on? Tietysti siksi, että sosiaalisesti IT-ympäristö on aika poikakoulu. Tämän osaan itse sanoa reilun kymmenen vuoden kokemuksella. Ja toisaalta miksipä ei olisi – samat tyypit sieltä teini-iän tietokoneporukoista päätyvät sinne IT-taloihin. Kenties nimenomaan tämän poikakoulumaisuuden ilmapiiriä Google yrittää näillä ohjelmilla rikkoa.

On tiettyä ironiaa siinä, että tämä tulee nimenomaan sen jälkeen, kun Damore on todennut että omat sokeat pisteet pitäisi nähdä. Tietenkään Damore ei IT-talon ”lajityypillisenä” työntekijänä osaa nähdä tätä asiaa. Sen osoittaa tietysti jo se, että hän lähtee hakemaan oireellisuutta evoluutiopsykologiasta sen sijaan että puhuisi yksilöille. Siitäkin huolimatta, että hän toteaa aiemmin kirjoituksessaan että:

”I’m also not saying that we should restrict people to certain gender roles; I’m advocating for quite the opposite: treat people as individuals, not as just another member of their group (tribalism).”

Ja sitä vartenhan nämä ryhmät on tehty – jotta porukka voisi olla ”vain” yksilöinä eikä sukupuolensa edustajina. Jos miettii, että aiemmin esimerkiksi Damore on esittänyt näkemyksiään ja kuullut niiden olevan seksistisiä, on melko suuri todennäköisyys, että hän ei ole puhunut asioista vaan ihmisistä. Tämä tietysti asettaa hänet ristiriitaan omien näkemystensä kanssa, mutta niin tapahtuu aika monelle.

Jatketaan.

---

”Have an open and honest discussion about the costs and benefits of our diversity programs.”

Keskustellahan voi ja pitää aina. Mutta voidaanko myös samalla pitää avoin ja rehellinen keskustelu nykyisen IT-kulttuurin hinta-hyötysuhteesta? Etenkin kun ensimmäinen lisäys on:

”Discriminating just to increase the representation of women in tech is as misguided and biased as mandating increases for women’s representation in the homeless, work-related and violent deaths, prisons, and school dropouts.”

Tässä kohtaa Damore nimittäin, ehkä tajuamattaankin, siirtää maalitolppia. Siinä missä hän on aiemmin keskustellut Googlen sisäisestä diversiteetistä, hän laajentaa nyt miesten puolelta sen koko yhteiskuntaan.

Mutta tässä on tietysti yksi pieni sokea piste: teknologiasta kiinnostumaton nainen (tai mies tai mikä tahansa sukupuoli) ei edes hae Googlelle töihin. Yhteiskuntamme on täynnä töitä, joihin se porukka hakeutuu. Siksi on hankalaa lähteä katsomaan koko yhteiskunnan kannalta sitä, onko jo ennalta tiettyyn työhön hakeutunut henkilö jotenkin biologisesti pätevä siinä. Etenkin kun Damore kirjoittaa aiemminkin yksilöistä. Siksi kyse ei ole siitä, millainen keskimääräinen henkilö sukupuolesta riippuen on, vaan millainen keskimääräinen Googlella työskentelevä henkilö sukupuolesta riippuen on. Siksi vaikka evoluutiopsykologisesti lähteet väitteelle pitävätkin paikkaansa, se ei tarkoita että väite olisi tulkinnut lähteitä oikein.

(”Mutta Tuomas! Damorehan on kuitenkin pitkälle opiskellut tätä asiaa!” Niin onkin, mutta ei se silti tarkoita sitä, että hän voi arvioida sosiaalidynamiikkaa biologian perusteella.)

---

Seuraava pätkä. Tai oikeastaan kaksi seuraavaa pätkää:

Focus on psychological safety, not just race/gender diversity.

We should focus on psychological safety, which has shown positive effects and should (hopefully) not lead to unfair discrimination.

We need psychological safety and shared values to gain the benefits of diversity

Having representative viewpoints is important for those designing and testing our products, but the benefits are less clear for those more removed from UX.

***

De-emphasize empathy.

I’ve heard several calls for increased empathy on diversity issues. While I strongly support trying to understand how and why people think the way they do, relying on affective empathy—feeling another’s pain—causes us to focus on anecdotes, favor individuals similar to us, and harbor other irrational and dangerous biases. Being emotionally unengaged helps us better reason about the facts.

Hetkinen nyt. Ensiksi Damore esittää, että pitäisi saada psykologisesti turvallinen ilmapiiri, jossa ihmiset voisivat työskennellä rauhassa. Sitten hän esittää, että esimerkiksi käyttäjäkokemussuunnitteluun voidaan tarvita monia näkökulmia, mutta ei välttämättä muuhun IT-työskentelyyn. Tai no, ”benefits are less clear”. Tämä tarkoittaa, että Damore ei näe sitä, miten myös koodin käsittely ja siihen liittyvä luova työ ovat ihan samalla tavalla kehitettävissä olevaa toimintaa.

Lopuksi hän sitten toteaa, että empatialle pitäisi antaa vähemmän painoarvoa, koska ”being emotionally unengaged helps us better reason about the facts”. Eli siis ensin pitäisi olla psykologisesti turvallinen ilmapiiri, jossa pitäisi voida laukoa epäempaattisia näkökulmia. Eikö hän todella näe ristiriitaa tässä asiassa? Uskon, että ei.

---

Ja miksi uskon niin? Päätellen tästä seuraavasta kohdasta:

”Prioritize intention.

Our focus on microaggressions and other unintentional transgressions increases our sensitivity, which is not universally positive: sensitivity increases both our tendency to take offense and our self censorship, leading to authoritarian policies. Speaking up without the fear of being harshly judged is central to psychological safety, but these practices can remove that safety by judging unintentional transgressions.

Microaggression training incorrectly and dangerously equates speech with violence and isn’t backed by evidence.”

Tämä kohta oikeastaan selittää koko kymmensivuisen jutun. En usko, että James Damore on kirjoittanut mitään siitä ollakseen ilkeä tai jotenkin syrjivä. Uskon sen sijaan, että hän ei vain osaa oikein puhua ihmisille.

Seuraava on täysin omaa tulkintaani.

Haastattelujen perusteella Damore on ujo, vähän hiljainen ja vähän arka. Siis vähän niin kuin Richard Hendricks on Silicon Valley -sarjassa. Käsittämätön nerohan hän on, senhän näkee jo CV:stä. Siksi on melko helppoa lähteä miettimään, miksi hän kirjoittaisi näin: hän on tutkinut itse evoluutiopsykologiaa ja siksi lähtee keskusteluun kuten lähtisi mistä tahansa muualta: hänellä on lähteet ja hän sanoo asioita. Siksi hän ei välttämättä ymmärrä sitä, miksi hänen näkemyksensä voisivat olla loukkaavia tai harmillisia.

Damore itse ei mielestään arvota ketään. Mutta jos hänellä ei ole lainkaan tilannetajua, on helppoa tulla töksäytelleeksi asioita. Kun tähän reagoidaan takaisin, niin on helppo ymmärtää miksi hän kirjoittaisi manifestin – hän ei yrittänyt sanoa mitään pahaa, mutta siitä huolimatta hänen kimppuunsa hyökättiin. Siksi hän hakee sitä, että pitäisi ymmärtää intentio, että hän ei tarkoittanut pahaa. Sitä ideaa hakiessaan hän kuitenkin ampuu pahasti ohi.

Minä en usko, että James Damore on paha ihminen. Minä uskon, että hän on sosiaalisesti kehno tyyppi joka loistaa silloin, kun asioita pitää tutkia yliopistollisesti. Hän on vähän kuin tohtori Spock, joka näkee ihmisten toimintaa ja pitää sitä epäloogisena. Hän pohjaa pelkkään tietopohjaan ja sosiaalisesti hän on täydellisen avuton – jopa niinkin että hän ei pidä sosiaalista älykkyyttä oikein minään. Tämä näkyy jo pelkästään siinä, että hän olettaa, että faktat voitaisiin ottaa pöytään ilman tulkintaa. Sehän ei pidä paikkaansa. Matemaattisesti laskettuna vaikkapa armolla ei olisi mitään väliä.

En usko, että Googlella oli hyviä vaihtoehtoja tämän asian suhteen. Jos Damorea ei olisi irtisanottu, se olisi ollut viesti, että yhtiössä voidaan kirjoittaa manifesteja jotka eivät koske kirjoittajaa itseään. Irtisanominen oli kuitenkin silti ehkä vähimmän vahingon tie: Damorella ei todellakaan ole vaikeuksia löytää uutta työpaikkaa.

Loppuviimeksi kysymys on siitä, voiko Google hyväksyä ehdotuksia, joita Damorella oli. Nähdäkseni ei voi. Hyvin asian esittää ex-googlelainen Yonatan Zunger omassa näkökulmassaan.

Ja vaikka Damoren perusteluissa olisikin tieteellinen pohja, niin jo puhtaan inhimillisyyden vuoksi hänen ehdotuksiaan ei voida ottaa huomioon. Koska ehdotukset tehtiin myös julkisesti ja se sai aikaan mediahaloon, ei Googlella oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin toimia näin.

Maailmaa kun harvemmin voi laskea taskulaskimella.

Laista, laittomuudesta, oikeasta ja väärästä

 

Marc Treble

Sunnuntai-iltana some kuhisi ja ihmiset osoittivat mieltään, kun tuli julki, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita oltiin palauttamassa yön tunteina Kabuliin, Afganistaniin. Kun savu hälveni ja lento oli lähtenyt, alettiin tutkia mitä oli tapahtunut.

Kun Ville Niinistö oli jakanut sosiaalisessa mediassa, että lennolle oltiin viemässä raskaana olevaa naista ja alaikäistä, oltiin tuohtuneita. Sitten kävikin ilmi, että kyseessä oli virhe: mainittuja henkilöitä ei oltukaan palauttamassa. Tai siis oltiin, mutta ykskaks illalla päätettiinkin perua jo tehty päätös virheen vuoksi ja poistaa tuo perhe säilöstä. Sitähän toki eivät ihmiset tienneet, kun lähtivät osoittamaan mieltä mielestään epäoikeudenmukaista päätöstä kohtaan.

Sitä ennen kuitenkin sosiaalisessa mediassa oltiin jo ehditty syyllistää asiasta innostuneita. Eritoten ihmisiä kritisoitiin siitä, että asetuttiin lakia vastaan. Että Suomi on oikeusvaltio, Suomessa lainsäätäjät säätävät lait ja niiden mukaan on elettävä.

Tullaankin siksi ongelmalliseen kohtaan, kun laillisuus yhdenmukaistetaan oikean kanssa. Laki on nimittäin hankala määrittämään mikä on oikein ja väärin, koska se on aina rajattu kankea malli yhteiskunnasta. Eikä se todellakaan pysty osoittamaan mikä on oikein ja mikä väärin.

 

---

 

Oikein ja väärin laittomasti ja laillisesti

Mietitään vaikka näin: Esimerkiksi punaisia päin kävely on määritetty laissa rikkeeksi. Jos kuitenkin esimerkiksi huomaa, että joku on jäämässä auton alle, niin tämän kiskaisu suojatieltä (ja sinne astuminen) on luonnollisesti moraalisesti kestävämpi ratkaisu kuin vilkaista vierestä, kun törmäys tapahtuu.

Samoin vaikkapa seuraava toiminta on ehdottoman lainmukaista:

1. nähdä nälkäinen koditon ihminen
2. hakea viereisestä ravintolasta hampurilainen
3. mennä nälkäisen eteen syömään
4. tiputtaa hampurilaisen jämät nälkäisen eteen
5. kun nälkäinen tavoittelee hampurilaista, tallata se ivallisesti ja sylkäistä päälle

Laki on jo siis omassa muodossaan moraaliton (ei siis moraalinvastainen vaan moraaliton, tästä lisää Jussi Karin erinomaisessa tekstissä) ja siksi oikeusistuimissakaan ei ratkota sitä mikä on oikein tai väärin vaan sitä mikä on lainmukaista. Tämä juttuhan on ollut pohdinnassa vaikkapa Victor Hugon Kurjissa, jossa Jean Valjean päätyy vankilaan varastettuaan nälissään leivän.

Jotta jostain voi tehdä laillista, sitä varten on vain säädettävä laki. Ja lakihan itsessään on vain lainsäätäjän esitys, jota muut kannattavat. Ei Suomikaan ole vaikkapa kuolemanrangaistuksesta kuin demokraattisen äänestyksen päässä. Ja vuoteen 1949 astihan meillä se olikin.

Huomioitavaa on se, että meillä ei näitä ”laittomia ihmisiä” ollut kuin vasta hetki sitten, sitä ennen meillä oli paperittomia. Kuin hiuksenhienosti nimenomaan kansan valitsemat lainsäätäjät yön yli muuttivat termin.

Ja siksi tämä onkin niin mielenkiintoista juuri kielellisesti: kun puhuttiin siitä että Suomessa on paperittomia ihmisiä, me suhtauduimme heihin kuten nyt yleensä suhtaudutaan sodan keskeltä saapuviin. Kun termi muutettiin ”laittomaksi”, niin yhtäkkiä aloimmekin reagoida: ai nämä ihmiset rikkovat lakia! He eivät siis saisi olla täällä! Suomalaisen kunniaanhan on tärkeää nimenomaan laillisuus, se vertautuu rehellisyyteen. Ja rehellinenhän suomalainen tahtoo kokea olevansa.

Sen myötä palautuksia on alettu vaatia myös sisäministeriön tekemässä tutkimuksessa.

 

---

 

Laki muuttuu, venyy ja paukkuu

Kun vastakkain asetetaan turvapaikkapäätöksen ”lainvoimaisuus” ja toisaalta ihmisen ”laittomuus”, on helppo agitoida ihmisiä ajattelemaan sellaista henkilöä vastaan, joka ei täyttänyt niitä vaatimuksia, joita nimenomaan Suomen valtiolla oli.

Esimerkiksi nyt palautettujen turvapaikanhakijoiden olo Suomessa oli vielä viime toukokuussa laillista, kun Suomi toteutti humanitääristä suojelua:

Humanitaarinen suojelu on ollut oleskeluluvan perusteena, jos turvapaikan tai toissijaisen suojelun edellytykset eivät ole täyttyneet, mutta hakija ei ole voinut palata kotimaahansa sen huonon turvallisuustilanteen tai ympäristökatastrofin vuoksi. Huono turvallisuustilanne voi johtua aseellisesta selkkauksesta tai vaikeasta ihmisoikeustilanteesta.

Kun tämä säädös kumottiin, turvapaikkatarpeeksi ei enää riittänyt että ”siellä ammuskellaan ja räjäytetään”, vaan nyt turvapaikanhakijan piti olla hyökkääjän ensisijainen kohde JA päätyä kohteeksi Suomen valtion mielestä turvapaikkaan oikeuttavan syyn, esimerkiksi uskontonsa, vuoksi. Nyt palautuspäätöksissä saattaa lukea että kyllä, talosi on räjäytetty, mutta emme usko että se oli henkilökohtaisesti sinua uhkaava, teillä päin nyt talot vain sattuvat räjähtelemään.

On outoa, että joku haluaa kritisoida armollisuutta, ihan vain sanojen ”laki” ja ”laittomuus” vuoksi. Ja nimenomaan näissä sanavalinnoissa ja sivulauseiden käänteissä elää se moraali.

Filosofi Immanuel Kant muotoili asian kategorisessa imperatiivissaan muun muassa siten, että olisi toimittava niin, että toiminnasta voidaan tehdä yleinen moraalilaki.

Sunnuntaina ja maanantaina karkotuksia vastaan mieltään osoittaneet saivat osakseen kritiikkiä juuri siksi, ettei lainvoimaista päätöstä vastaan tulisi kapinoida. Monet mielenosoittajia kritisoineet totesivat, ettei heillä ollut kuitenkaan asiaan omaa kantaa, koska eivät olleet tutustuneet aiheeseen tarpeeksi. Jotain voinee kuitenkin pohtia, vaikkei asiaan syvemmin olisi perehtynyt? Moraalisesti voi varmaankin ottaa kantaa ajatukseen, että missä kohtaa on oikeutettua palauttaa henkilö tiettyyn paikkaan.

Oletetaan, että Helsingin keskustassa tapahtuu satunnaisissa paikoissa viiden kuukauden ajan räjähdyksiä, joissa kuolee kymmeniä ihmisiä. Menisikö sinne itse? Miksi sellainen paikka olisi hengenvaarallinen suomalaiselle (jota ulkoministeriö kehottaa kokonaan välttämään maata) mutta turvallinen afganistanilaiselle?

Tähän vastataan usein, että ”länsimaisella on suurempi riski tulla kidnapatuksi” ynnä muuta, mutta sitä en nyt hae. Kun tutkitaan Migrin raporttia Afganistanista vuoden 2016 lopulla, on yhteenvetona raportin alussa seuraava:

Afganistanin konflikti jatkui edellisvuosien lailla intensiivisenä myös vuonna 2016. Taliban-liike jatkoi maahyökkäysten tekemistä ja kykeni haastamaan valtion turvallisuusjoukkoja suurissa asutuskeskuksissa, kuten Lashkargahissa, Kunduzissa, Tirin Kotissa, Farahissa ja Maimanassa. Entistä laajemmalle alueelle levinneet taistelut nostivat maan sisäisesti siirtyneiden lukumäärän ennätyksellisen korkeaksi. Talibanin lisäksi paikallisen ISIS-haaran tekemät itsemurhaiskut suoraan siviilejä ja shiialaista hazaravähemmistöä kohtaan ovat aiheuttaneet huolta konfliktin muuttumisesta entistä sektariaanisempaan suuntaan. Lähde: Migrin raportti

Tänä vuonna pelkästään Kabulin alueella (joka on julistettu tarpeeksi turvalliseksi palautukseen) on tapahtunut jo viisi iskua, joissa on kuollut yhteensä ainakin 150 siviiliä.

Tähän voidaan nostaa vastineeksi että prosentuaalisesti iskuissa kuolleiden määrä on huomattavan pieni, onhan Afganistanin väkiluku reilut 30 miljoonaa ihmistä. Mutta siitä ei ole kyse. Mikä on se määrä ihmisiä, joiden kuoleminen on hyväksyttävää?

Siksi toisekseen, kun kävi ilmi, että lennolle ei oltukaan viemässä raskaana olevaa tai alaikäisiä, asiasta tuli jotenkin ”okei”. Miksi? Miksi on hyväksyttävää lähettää ketään vastentahtoisesti paikkaan, joka Suomen omien määritelmienkin mukaan ja jatkuvan uutisoinnin suhteen on ihan oikeasti vaarallinen?

Kyse on loppujen lopuksi tästä: mikäli on maa, jossa on olemassa jatkuvan konfliktin tila, niin onko ymmärrettävää, että joku tahtoisi sieltä pois? Jos on, niin eikö siinä tapauksessa tämä nykyinen laki mene oikeustajua vastaan?

Mitä silloin tehdään? Silloin muutetaan lakia. Sillä jos laki menee oikeustajua vastaan, on se yhteiskunnassa muutettava, se on malli siitä, miten toimimme. Laki ei itsessään ole hyvä tai paha, se on vain säädös siitä, miten me ajattelemme.

Ja vaikka en halunnut vaaleja sotkea tähän mukaan, niin todettakoon vielä: sunnuntaina äänestetään taas siitä, kuka asetuksia päättää, ehdottaa ja kannattaa. Jos tuntuu siltä, että laki ei mene oman oikeustajun mukaan, on syytä käydä uurnilla.

Kiitos.

Kirje turvapaikanhakijoista teille, hyvät ihmiset

Hei. Minä olen Tuomas.

En luultavasti tunne juuri teitä, jotka tätä tekstiä luette. Mutta minä oletan, että olette hyväntahtoisia ihmisiä. Minun on pakko ajatella niin, koska muussa tapauksessa me olemme hukassa.

Te ette tunne minua, mutta sillä ei ole mitään väliä. Se, mitä ajattelette minusta on toissijaista. En halua käännyttää ketään ”agendaani”. Minä vain haluan, että mietitte, miksi olette sitä mieltä mitä olette. Jos tämän jälkeen olette samaa mieltä kuin aiemmin, niin sitten sen on oltava niin. Jos tarkastelette faktoja ja toteatte, että kyllä, olette samaa mieltä kuin aiemminkin.

Mutta minun on pakko yrittää vielä. Miksi, palaan siihen hieman myöhemmin.

Kirjoitin tämän, kun luin viime viikolla julkaistun Sisäministeriön tilaaman tutkimuksen suomalaisten asenteista turvapaikanhakijoihin. Siinä todettiin, että keskustelu on tiivistynyt ääripäihin ja suurin osa ihmisistä on jossain keskellä. Haluan nyt käydä läpi muutaman väittämän, joita tässä keskustelussa nimenomaan näiltä “keskivaiheen” ihmisiltä on kuultu.

---

Lainmukaisuudesta

”löytyy ääripäät, joista toisen mielestä polttopullot on ok kunhan niillä heitetään mamuja ja toisen mielestä kaikki ulkomaalaiset, erityisesti värilliset (ukrainalaisilla ei niin väliä) pitää ottaa Suomeen täydellä sosiaalituella ja mielellään vielä vähän bonuksilla

Sitten löytyy niitä ihmisiä, joiden mielestä maahanmuuton tai turvapaikanhaun ja maasta karkoittamisen tulee perustua tosiasiallisiin lainmukaisiin perusteisiin, eikä mihin tahansa satuihin ja nyyhkytarinoihin” (kommentti eräästä Facebook-keskustelusta)

Tästä aiheesta on jo kirjoitettu lukuisia kolumneja, mutta kysytään nyt kuitenkin tässä uudestaan: jos ensin mainitut kirjoittavat omalla nimellään Rajat kiinni -kansanryhmässä, niin missä jälkimmäiset ovat? Usein tähän vastataan esimerkiksi Facebookin Rasmus-ryhmällä, mutta selattuani ryhmää läpi en löytänyt ainuttakaan kommenttia siitä, etteikö asioissa pitäisi kulkea lakipykälien mukaan.

Palautusta kritisoivien turvapaikanhakijoiden papereihin liittyy nimenomaan kummallisuuksia, kuten vaikkapa tämä:

Maahanmuuttovirasto katsoo, että perheesi kokema uhkaus ja ampumavälikohtaus liittyvät aseellisten ryhmien harjoittamaan yleiseen pelotteluun ja satunnaisiin kostotoimenpiteisiin asuinalueellanne.

Eli tämä tarkoittaa, ettei henkilöä varsinaisesti vainota, hänen asuinpaikkansa sattuu muuten vain olemaan turvaton. Jos turvapaikanhakijan talo on räjähtänyt, Maahanmuuttovirasto katsoo, että sellaista nyt vain sillä seudulla tapahtuu, ei sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Mutta ajatellaanpa tämä toisin päin: entä jos täällä sattumanvaraisesti talot räjähtelisivät ja sivumennen tulitettaisiin ohikulkijoita? Eikö se olisi, no, aika huolestuttavaa? Eikö sellaisesta paikasta pitäisikin päästä pois? Ja mitä tulee lakipykälien mukaisuuteen, niin:

Perustuslaki 9 §: ”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Eli jos Maahanmuuttovirasto kirjoittaa kielteisessä turvapaikkapäätöksessään vaikkapa näin:

Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi sen, että ISIS saattaa leikata kätesi tatuoinnin takia, jos palaat Samarraan.

Eikö silloin nimenomaan lain mukaan toimiessa tämä ole mennyt väärin? Ja tässä kohtaa, älkää ajatelko minua tässä. Laittakaa vain faktat vierekkäin pöydälle ja verratkaa. Jos perustuslaki kieltää palauttamasta henkilöä Maahanmuuttoviraston antamin perustein, niin eikö juuri yhtäläinen oikeustaju vaadi kritisoimaan asiaa?

Jos ei, niin miksi? Jos kyllä, niin miksi? Pohtikaa omalla kohdallanne asiaa. Älkääkä minulle vastatko vaan miettikää ihan vain mitä mieltä itse olette.

---

Itsestäänselvyyksistä

“Turvapaikkajärjestelmä perustuu vastaajien mielestä kuitenkin kansainvälisen suojelun tarpeeseen, ei paremman elämän etsimiseen ja niin sanottuun elintasopakolaisuuteen.” (Lainaus Ylen uutisesta)

Otetaan lainaus maahanmuuttoviraston sivulta:

”Sinulle annetaan turvapaikka, jos oleskelet kotimaasi tai pysyvän asuinmaasi ulkopuolella siitä syystä, että sinulla on perusteltu syy pelätä siellä vainoa. Vainon syyn tulee olla alkuperä, uskonto, kansallisuus, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen tai poliittinen mielipide. Lisäksi edellytetään, että olet pelkosi vuoksi haluton turvautumaan kyseisen valtion suojeluun.

Esimerkiksi naisiin sukupuolen perusteella kohdistuva vaino voidaan ottaa huomioon turvapaikan perusteena. Tällöin vainon syynä voidaan pitää kuulumista tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään.

Sinulle ei anneta turvapaikkaa, jos olet tehnyt tai sinun voidaan perustellusti epäillä tehneen rikoksen rauhaa vastaan, sotarikoksen tai rikoksen ihmiskuntaa vastaan, törkeän muun kuin poliittisen rikoksen ennen saapumistasi Suomeen, tai YK:n tarkoitusperien ja periaatteiden vastaisen teon.”

Toisin sanoen se, mitä mieltä kukin kansalainen on turvapaikkajärjestelmästä on täysin yhdentekevää – se on jo kirjattu ylös. Kukaan ei yksinkertaisesti voi harrastaa elintasopakolaisuutta turvapaikanhaulla, koska sillä on niin selkeät linjanvedot. Tai toki valehtelemalla voi yrittää, mutta sellaisen toiminnan tukijoiden löytäminen on edelleenkin melko lailla hankalaa.

Mutta mistä ajatus on tullut, että turvapaikkajärjestelmää käytettäisiin elintasopakolaisuuteen? Siitä jää todella nopeasti kiinni ja kuten palautusprosenteista huomaa, turvapaikanhakijoista vajaat 28% lopulta saa myönteisen turvapaikkapäätöksen.

Tilasto vuoden 2016 alusta lähtien.

Joten jälleen kerran on vaikea asettaa lainmukaisuutta jotenkin mielipidekysymykseksi. Se on se, mikä se on.

Vai onko turvapaikkajärjestelmää oikeasti mahdollista käyttää elintasoshoppailuun kun katsoo lukuja? Jos kyllä, miksi? Jos ei, miksi ei?

---

Inhimillisyydestä

“Kritiikitön maahanmuuttajan puolustaja syyllistyy räikeästikin inhimillisyyden uusjakoon. Se paistaa joidenkin taitavienkin kirjoittajien julkaisemista kirjoituksista. Kun he puolustavat maahanmuuttajia rikosten tekijöinä, he helposti sivuuttavat UHRIN ihan kuin hän ei olisi inhimillinen olento ollenkaan.” (Kommentti Jyri Paretskoin kolumnista)

Aloitetaanpa ensin tästä: turvapaikanhakijoiden niputtaminen kiintiöpakolaisiin ja kiintiöpakolaisten niputtaminen maahanmuuttajiin on aivan liian yksinkertaista. Jos haluaa olla maahanmuuttokriittinen, on selvitettävä faktat. Tässä kaksi asiaa:

• Se, että joku on ulkomaalaistaustainen, ei välttämättä tarkoita sitä, että hän on maahanmuuttaja.
• Se, että joku on maahanmuuttaja, ei välttämättä tarkoita sitä, että hän on turvapaikanhakija.
• Turvapaikanhakija ei ole sama asia kuin kiintiöpakolainen.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Jos minä matkustan laivalla Tallinnaan, nautiskelen muutaman pullollisen väkijuomaa ja sitten julkisella paikalla helpotan oloani seinää vasten, kun on kova hätä ja saan sitten siitä sakot, niin kyseessä on ulkomaalaisen tekemä rikos. Se ei ole maahanmuuttajan tekemä rikos, koska minun ei tarvitse siirtää kirjojani Viron puolelle voidakseni tehdä siellä typeryyksiä.

Mutta tästä huolimatta toki on tapauksia, joissa turvapaikanhakijat ovat tehneet pahojaan. Lasketaanpa niitä hieman. Otetaan MTV3:n uutinen vuodelta 2016, kun siinä on selkeitä lukuja:

Kokonaisuudessaan poliisin tietoon tuli viime vuonna raiskauksia 1 063 kappaletta, joista epäilty on tiedossa 808 tapauksesta. Ulkomaalaisia epäillyistä oli 26, 9 prosenttia eli 217 tapauksista.
…
Raiskausrikoksista epäiltyjä turvapaikanhakijoita on 25[.]

Älkää ymmärtäkö tätä siten, että jotenkin vähättelisin rikosta, joka on kuvottava ja kamala. Mutta jos ulkomaalaisia epäiltiin 217 tapauksesta, joista turvapaikanhakijoita on 25, niin silloin on huomattava, että ulkomaalainen ei ole yhtä kuin turvapaikanhakija. Lisäksi kyseessä oli epäiltynä oleminen, ei vielä tuomio. Mutta otetaan nyt sellaiset hyvin maahanmuuttokriittiset lasit silmille ja oletetaan, että jos sitä voidaan epäillä, se on juuri niin. Mitä se tarkoittaa turvapaikanhakijoiden kohdalla?

Koska kyseessä oli vuoden 2015 tilasto, niin lasketaan vielä montako turvapaikanhakijaa prosentuaalisesti asia koski:

Lähde: Migrin sivut.

Suomesta haki vuonna 2015 kansainvälistä suojelua siis 32 477 ihmistä. Näistä vuoden aikana 25 epäiltiin raiskauksesta. Se tarkoittaa sitä, että Suomesta haki turvapaikkaa vuonna 2015 32 452 ihmistä, jotka eivät olleet epäiltynä raiskauksesta. Kaikkiaan yleensä jostain rikoksesta epäiltiin 926 henkilöä. Se tarkoittaa sitä, että 31 551 henkilöä ei ollut tehnyt mitään väärää.

Eikö riitä, että rankaisemme vain rikoksen tekijöitä maamme lakien ja asetusten mukaan? Auttaako se uhria, jos rankaisemme ohessa myös syyttömiä henkilöitä? Onko se reilua? Vai kohtelemmeko silloin myös syyttömiä siten, kuin he eivät olisi inhimillisiä olentoja ollenkaan?

Oletan, että sinä olet suomalainen kuten minä. Onko reilua, jos minä tekisin jotain väärin ja sinua rangaistaisiin siitä? Oletetaan tuo aikaisempi Tallinna-vertaukseni. Jos minä törttöilen toisessa maassa, niin pitäisikö sinulta evätä pääsy Viron puolelle?

Jos ei, miksi ei? Jos kyllä, miksi niin? 

***

Sopeutumisesta

[S]uomalaisilla on selvityksen mukaan aitoa halua auttaa niitä, jotka todella tarvitsevat apua. Tulijoilta odotetaan kuitenkin, että he sopeutuvat suomalaiseen elämäntapaan. (Lainaus Jyri Paretskoin kolumnista.) 

Mitä on suomalainen elämäntapa? Lainauksessa ei puhuta siitä, että noudatettaisiin Suomen lakia, koska se on itsestäänselvää – maassamme tulee olla yhtälainen lakien oikeus ja velvollisuus itse kullekin.

Mutta mietitään suomalaisuutta itsessään? Menemmekö kliseiden mukaan siten, että bussissa on istuttava hiljaa? Käytettävä hillitysti mausteita? Pitääkö Suomen jääkiekkojoukkuetta kannattaa? Mentävä naimisiin, hankittava kaksi lasta ja farmariauto?

Jos tutkitaan suomalaista elämäntapaa, en itsekään osu kaikkiin sen stereotyyppeihin täydellisesti. Ystävistäni nyt puhumattakaan, he ovat riemukkaan rikas sekoitus taidehörhöjä, juristeja, it-velhoja, poliiseja tai vaikkapa sairaanhoitajia ammatillisesti. Joku on naimisissa, toinen ikisinkku, kolmas avoliitossa, neljäs polyamorinen. Kaikki ovat syntyperäisiä suomalaisia, vanhempansa ja isovanhempansa myös. Joku pitää musikaaleista, toinen seuraa lätkää, kolmas rakentelee pienoisrautateitä, joku bodaa.

Jouluisin ollaan perheen kanssa, kavereiden kanssa baarissa, joku hiljentyy yksin, joku taas matkustaa Thaimaahan piippalakin kanssa.

Meidän kulttuurimme elää ja kasvaa ja kehittyy. Lähtökohtaisesti Suomi on vapaa maa ja siksi täällä pitää voida tehdä mitä haluaa kunhan ei riko lakia tai aiheuta muille vahinkoa. Mikä siis on se suomalainen elämäntapa, johon turvapaikanhakijoiden pitäisi sitoutua? Odotammeko toisilta enemmän kuin mihin itse suostumme sitoutumaan?

Jos niin, miksi? Jos emme, miksi emme?

***

Lopuksi

Kuten sanoin aiemmin, minä en halua käännyttää ketään. Minä toivon vain, että kun me suhtaudumme muihin ihmisiin, suhtaudumme siten, että he lähtökohtaisesti ovat hyvien puolella. On totta, että siinä saattaa joskus polttaa näppinsä ja siinä tapauksessa luottamus pettyy. Mutta mikäli lähdemme siitä, että pintapuolisesti arvioimme toisemme uhaksi, päädymme tähän samaan tilanteeseen uudestaan ja uudestaan.

Perussuomalaiset toteavat jatkuvasti, kuinka heitä ei kuunnella vain siksi, koska heidän puolueensa on sellainen kuin se on. Asiasta avautui myös puolueen puheenjohtajuutta hakeva Jussi Halla-aho taannoin YouTube-videossaan. Eikö siksi olekin ironista, että vapaaehtoisesti puolueeseen liittynyttä henkilöä ei saisi yleistää mielipiteiden vuoksi, mutta henkilö, joka on syntynyt tiettyyn kulttuuriin, on varmuuden vuoksi käsiteltävä uhkana?

Kuten sanottua: minun on pakko uskoa siihen, että te olette hyviä ihmisiä. Minun on pakko. Muussa tapauksessa kyynistyn ja kyynistymisestä ja yleistämisestä ongelmat tulevat. Kun totumme kielenkäyttöön jossa on olemassa kasvoton ihmisryhmä, jota voi kutsua yleistävällä termillä. Jokainen meistä on yksilö, ihan jokainen.

Ja jos kohtelen juuri Sinua huonosti, vaikka et ole tehnyt mitään pahaa, on melko suuri mahdollisuus, että se käytös menee siitä vielä eteenpäin. Pysäytetään se nyt.

Ennen kaikkea, miettikäämme mitä mieltä olemme. Kyseenalaistakaamme ajatteluamme. Miettikäämme sitä, ovatko ne asiat, joihin uskomme totta. Vaikka se vaatisikin mielensä muuttamista.

Enkä minä sano, että mielipidettään pitäisi välttämättä muuttaa. Ei tarvitse myöskään olla täydellinen eikä edes pitää kaikista ihmisistä. Mutta ystävällisyys, se on tärkeintä.

Sitä minä ehkä tässä yritin sanoa. Kiitos, jos luit tänne asti. Se on minulle tärkeää.

Voin selittää kaiken – eli siis mitä?

View this post on Instagram

Puolisko oli eilen aika taitava, #voinselittääkaiken-ilta oli hieno. ❤ @madhousehelsinki #musiikki #puhe

A post shared by Linnea (@kujerruksia) on Feb 10, 2017 at 11:31pm PST

Heippa vaan. Minä olen Tuomas. Minä olen lauluntekijä ja huono keikallakävijä. Siksi minä tein esityksen nimeltä Voin selittää kaiken.

Antakaahan kun avaan vähän ajatusta.

Aiemmin kävin livekeikoilla melko paljonkin, mutta nyt yhtäkkiä huomasin, etten enää jaksanut. Etenkin tuntemattomampien bändien konserteista alkoi tulla minulle pakkopullaa syistä, joita sitten lähdin etsimään.

Rupesin tutkimaan omaa käytöstäni: pari ensimmäistä biisiä meni mainiosti mutta kolmannen tai viimeistään neljännen kohdalla en oikein enää jaksanut keskittyä. Ensin tönäisin koko ajatuksen kategoriaan ”sinusta on tullut keski-ikäinen” mutta se vaikutti enemmän siltä, että luovuttaisin asian suhteen. Musiikki kuitenkin kosketti, mutta siihen ei jaksanut keskittyä. Mistä tämä johtui?

Seuraavaksi aloin pohtia, johtuisiko homma ärsykemyrskystä, joita piippaava kännykkä tai jatkuvasti pauhaava Spotify aiheuttivat. Sekin tuntui vähän turhan helpolta syyltä – eikä välttämättä edes paikkansapitävältä, sillä kautta aikainhan yhtyeet ovat rakentaneet settilistansa draaman kaaren mukaan, että yleisön mielenkiinto pysyisi yllä.

Ja joku urpo huutaa kuitenkin aina että ”soittakaa Paranoid” ja luulee, että se on hauskaa.

Mutta entä jos kukaan ei tunne niitä kappaleita? Entä jos niiden ympärille ei voi rakentaa mitään jo valmiiksi tuttua? Jotkut toki soittavat cover-kappaleita, mutta sekin tuntuu tylsältä. Tuntuu siltä, että ajatellaan, että bändin pitäisi aina viihdyttää. Tai korjataan näin, VAIN viihdyttää. Että asioiden pitäisi olla niin helposti omaksuttavia, että yleisön ei tarvitse juuri vaivata päätänsä. Keikalle tullaan fiilistelemään, otetaan pari olutta, se on mukavaa aikaa.

Aloin miettiä, miten kappaleet, jotka eivät oikein sovi baariympäristöön, voitaisiin saada ihmisille tarpeeksi tutuiksi jotta he jaksaisivat keskittyä vaikkapa sanoituksiin. Aloin miettiä, miten nimenomaan minut saataisiin kiinnostumaan jonkun lauluntekijän uudesta biisistä.

Muistin, että VH1-kanava esitti aikanaan ohjelmasarjaa nimeltä Storytellers. Siinä eri artistit kertoivat tarinoita biisiensä takaa. Koska en juuri ollut tutustunut ohjelmassa oleviin artisteihin, suurin osa heidän soittamastaan musiikista oli uutta (vaikka esiintyjät olivatkin hyvin tunnettuja). Tarinat biisien takaa (tai oikeastaan sivusta) olivat kiehtovia ja alustivat seuraavaksi tulevaa esitystä hyvin. Voisiko tämä toimia myös silloin, kun kukaan ei tunne artistia?

Muistin myös Billy Joelin eräällä kokoelmalla olleen bonuslevyn joka oli pianistilauluntekijän “kysymyksiä ja vastauksia” -keikan äänite. Siellä Joel kertoi esimerkiksi siitä, kuinka oli rakentanut kappaleensa Scenes from an Italian Restaurant. Ohessa tuo klippi, joka on ehkä yksi parhaista kymmenminuuttisista joita olen internetistä katsonut:

Mutta miten jutun saisi vielä kiinnostavammaksi? Entä jos yrittäisi tehdä kappaleiden ympärille rakenteen, jonka myötä yleisön olisi helppo tietää, montako kappaletta oli vielä tulossa, montako oli menossa ja muutenkin sorvata jutusta enemmänkin esityksen? Minkä piti olla ennustettavaa, minkä taas yllätyksellistä? Ja toisaalta biiseistähän pitää aina karsia juttuja pois, koska lauluun mahtumaan ei paljoakaan saa / yksi ilo vaan sopii lauluun kerrallaan / tai yksi suru vaan.

Entä jos kertoisi niitä asioita, jotka eivät suoranaisesti ole sen laulun tarina, mutta alustaisivat sen maailmaa, pohtisi niitä asioita jotka olivat päässä pyörineet ja sitten sen päätteeksi soittaisi laulun, joka oli syntynyt kaikkien näiden pohdintojen yhteisvaikutuksesta? Mitä jos varastaisi ideoita Bo Burnhamin stand upista, Ted Talkeista ja kaikesta muusta mahdollisesta ja rakentaisi siitä esitysten Frankensteinin hirviön? Sellaista joka ei ole pelkkää musiikkia tai pelkkää puhetta tai pelkkää teatteria vaan jotain kaikkea tältä väliltä?

Voisiko se toimia? Tekeekö joku näin? Miksi ei tee? Entä jos koko juttu vain hajoaa käsiin?

Mietin pitkään, uskaltaisinko. Sitten totesin, että haluan kokeilla. Aloin kirjoittaa esitystä, joka olisi sellainen mikä mielessäni oli pyörinyt. Sellainen, jossa kappaleiden välissä avattaisiin ajattelua muutenkin. Voisi puhua suoraan näkemyksistään maailmasta. Musiikki ehkä puhuisi puolestaan, mutta siitä poisjääneet ajatukset tarvitsivat kertojan.

Sen myötä Voin selittää kaiken syntyi. Tai oikeastaan se pakottui olemassaoloonsa, sillä Mad Housen Heidi ja Markus järjestivät minulle lavan, jossa tehdä tätä. Ja valo- ja äänimies extraordinaire Sami Kemppainen tuli minulle avuksi.

Ensimmäinen esitys meni vielä jotenkin pelokkaana. Mitä jos tämä ei toimikaan? Toinen esitys taas oli paljon varmempi ja tiesin, että haluan tehdä juuri tätä ja juuri näin.

Kolmas Helsingin esitys on tulossa 29.3.2017 (tätä kirjoittaessa se on vielä tulevaisuudessa) ja sinne saa lippuja vaikkapa Lippupisteestä.

Tällä haavaa se on viimeinen esitys, mutta saattaa olla että tulevaisuudessa esitys löytää tiensä johonkin muuallekin…mutta siitä lisää myöhemmin.

Jos kiinnostuit, tule ihmeessä katsomaan!

Härskisti hei tätä ruokotonta aikaa kun ruma sana sanotaan niin kuin se on (eli vastine Jyri Paretskoin 14.3.2017 kolumniin ”Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen”)

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Helsingin rautatientorilla. (Kuva: ESS)

Luin eilen illalla kirjailija Jyri Paretskoin Kalevaan kirjoittaman kolumnin Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen. Koin tarpeelliseksi kirjoittaa siihen vastineen.

1.3. pidin Voin selittää kaiken -esitystäni Mad Housessa Suvilahdessa. Viikkoa aiemmin sain sähköpostia tuottajalta. Hän kysyi esityksen tarkkaa kestoa, sillä shown perään samassa tilassa järjestettäisiin tilaisuus, jossa luettaisiin ääneen hylättyjä turvapaikkahakemuksia. Tapahtuman tarkoitus oli lukea ääneen ja dramatisoimatta kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Se nimittäin tuo päätöksen absurdiuden ihan eri valoon. Ajatus kuulosti todella mielenkiintoiselta.

Antakaahan kun annan esimerkin. Otin yhden pätkän kielteistä turvapaikanpäätöstä MigriLeaks-sivulle ja laitoin sen sellaisenaan puhesyntetisaattorin luettavaksi. Tai no, lähes – syntetisaattori salli vain lyhyemmän merkkimäärän, joten Maahanmuuttovirastoa käsitellään ensimmäisen maininnan jälkeen vain virastona. Tietosisältö pysyy silti samana:

Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi myös sen, että järjestö on räjäyttänyt sekä työpaikkasi että talosi, mutta Maahanmuuttovirasto on katsonut, että niin on tapahtunut Mosulin yleisestä turvattomasta tilanteesta johtuen. Talon räjäytys on luonteeltaan omaisuuteen kohdistuva teko eikä Maahanmuuttovirasto pidä sitä vainona. (Lähde: MigriLeaks)

Kun asiat sanotaan kummemmin niitä paisuttelematta, niiden kummallisuus tulee esille. Siksi tuo performanssi onkin niin tehokas: sitä ei voi syyttää asioiden paisuttelusta tai vääristelystä, koska faktat ovat täysin ohittamattomia: tämä on se, mitä se on.

Paitsi tietysti Jyri Paretskoin mielestä. Hän kirjoittaa Kalevan kolumnissaan näin:

”Lukemalla tarkkaan valittuja kielteisiä turvapaikkapäätöksiä pyritään kuulijoille epäilemättä luomaan mielikuvaa epäinhimillisistä ja ilkeistä virkailijoista, jotka ymmärtämättömyyttään tai ilkeyttään tekevät vääriä ja huonoja päätöksiä, joiden seurauksena turvapaikanhakijat lähetetään varmaan kuolemaan.

Mielikuvilla pelaaminen ja osatotuuksien kertominen on varmasti harkittua. Luettavaksi valikoituneet päätökset ovat jo valinta itsessään, samoin päätös siitä, mitkä kielteiset tai myönteiset päätökset jätetään lukematta.”

Hetkinen nyt. Siis TIETYSTI nämä päätökset on valittu erikseen luettavaksi. Nimenomaan sen takia koska juuri nämä päätökset ovat niitä, jotka kuulostavat arveluttavalta. Otetaan toinen esimerkki: kuvitellaan, että joku sairaala tekee useamman todella vakavan virheen, jossa potilas joko kuolee tai on hengenvaarassa. Pitäisikö silloin näistä virheistä jättää keskustelematta, koska ei kukaan varmastikaan ilkeyttään virheitä tee? Ja kuitenkin jatkuvasti jätetään mainitsematta, kuinka hyvää työtä sairaala tekee muiden potilaiden kanssa. Eikö se paina vaakakupissa yhtään?

Jostain mystisestä syystä kolumnissa esitetään, että näiden arveluttavien kielteisten turvapaikkapäätösten lukemisen loppupäämääränä olisi se, että jokainen turvapaikkaa hakeva otettaisiin Suomeen. Eihän se nyt niin mene. Turvapaikkahakemus, kuten Paretskoi myös itse toteaa, on yksilöllinen:

”Ensimmäiseksi päätöksessä kerrataan, mitä turvapaikanhakija itse on tilanteestaan kertonut. Sen jälkeen arvioidaan hakijan kertomuksen uskottavuutta sen valossa, mitä maan tilanteesta tiedetään, ja kerrotaan ne seikat, joiden perusteella oikeudellinen arviointi on tehty. Hakijalle selvitetään myös kansainvälisen suojelun kriteerit sekä se, täyttyvätkö nuo kriteerit hakijan kohdalla. Lisäksi arvioidaan, uhkaako hakijaa tulevaisuudessa vaino kaikkialla hänen kotimaassaan.”

Tämä pitää paikkansa. Kysymys onkin nimenomaan siitä, onko näiden kesken olemassa ristiriitoja. Ne seikat, joiden mukaan oikeudellinen arviointi tehdään, eivät välttämättä pidä paikkaansa – perheitä on erotettu kun 13-vuotiaalle todetaan, että huoltajaikäiseen sukulaiseen pitäisi saada välittömästi yhteys mutta samalla 22-vuotias huoltajana toiminut veli karkotetaan. Käsittelijällä ei välttämättä ole pääsyä kaikkeen tietoon. Lisäksi välillä teksti tuntuu vain puhtaasti omituiselta: ajatus siitä, että talosi räjäyttäminen oli ”sitä tavallista menoa” eikä sitä pitäisi ottaa henkilökohtaisesti tai pelätä, tuntuu ainakin minusta hieman kummalliselta.

---

”Meillä Suomessa paljon parjattu byrokratiamme ja lakeihin ja asetuksiin perustuva yhteiskuntajärjestyksemme kuitenkin takaavat sen, että virheet on mahdollista korjata. Mikäli turvapaikkapäätöksessä on virheitä, niistä voi valittaa, ensin hallinto-oikeuteen ja vielä senkin jälkeen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Järjestelmä toimii. Oikeus toteutuu, eikä mielivaltaisuudelle jää sijaa. Meidän pitäisi olla ylpeitä laeistamme, järjestelmästämme, oikeusturvastamme ja virkailijoistamme eikä halveksia ja vastustaa niitä, kuten jotkut seurakunnat nyt tekevät.”

Tämä kappale tuntuu eritoten irvokkaalta siksi, että 1.9.2016 laki muuttui siten, että nimenomaan nämä henkilöt saavat enää vain 14 päivää aikaa valittaa asiastaan hallinto-oikeuteen, siinä missä vaikkapa minulla aikaa on 30 päivää. Minulla, joka puhun maan kieltä sujuvasti enkä ole kummemmassa kriisissä, on yli tuplasti aikaa valmistella valitustani verrattuna turvapaikanhakijaan.

Lakijärjestelmä toimii hieman kuten tieteellinen metodi. Jos siinä on virheitä, sitä arvioidaan ja sitä korjataan. Tai niin sen kuuluisi mennä. Jos nähdään, että laki ei ole kaikille sama, se tulee yhdenmukaistaa. Nyt olemme menneet toiseen suuntaan. Sen myötä Rautatientorille on tullut teltta, jossa ihmiset yrittävät osoittaa, että heitä on kohdeltu väärin – he pelkäävät henkensä puolesta. Samaan aikaan toiset toivovat, että mielenosoitus purettaisiin, koska onhan se nyt ruma siinä paraatipaikalla.

Mutta se tästä. Mennään kuitenkin siihen Paretskoin pihviin:

”Seurakuntien alentuminen politiikan pelinappulaksi on vastenmielinen ilmiö. On hienoa, että jumalanpalveluksissa rukoillaan vähäosaisten ja heikkojen puolesta. On kunnioitettavaa, että seurakuntien työssä ja arjessa muun muassa syötetään, puetaan, majoitetaan ja autetaan niitä, jotka apua tarvitsevat. Harkintakyvyn puutetta sen sijaan osoittaa kääntyminen yhteiskuntaamme ja sen lakeja ja niitä noudattavia virkailijoita vastaan.

Joidenkin seurakuntien työntekijöiden keinovalikoimaan kuuluu myös julistaa syntisiksi ihmiset, jotka eivät heidän ideoilleen tai toimintatavoilleen lämpiä. Näin luodaan vastakkainasettelua: te huonot, me hyvät. On surullista, jos tällainen toimintapa seurakunnissa leviää vielä nykyistäkin laajemmalti. Mutta kuten sanottua, virheitä sattuu kaikille.

Toivottavasti hairahtuneissa seurakunnissa ymmärretään tehdyt virheet, myönnetään ne, korjataan tilanne, otetaan opiksi tehdyistä virheistä eikä tehdä niitä enää uudelleen. Varmuuden ja selvyyden vuoksi on vielä todettava, että tämä virhe on siis ollut tiettyjen seurakuntien ja niiden työntekijöiden politikointi jumalanpalveluksissa.”

…

”Turvapaikkapolitiikasta on hyvä käydä keskustelua ja sitä voi kritisoida, vastustaa tai puolustaa, mutta samalla on syytä muistaa myös se, että kaikelle on paikkansa.

Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen.”

Minun piti kirjoittaa tähän pitkälti siitä, kuinka alun perin kristinuskon lähteillä jo perustettiin turvakaupunkeja joihin otettiin vastaan niitä, joita uskonsa tai muun syyn takia vainottiin. Kristittyjen jos keiden se asia pitäisi tietää, sen verran rutkasti löytyy katakombeja eri vanhojen kaupunkien alta. Lisäksi keskiaikaisessa Englannissa oli olemassa käytäntö, jossa kruunun vainoama henkilö sai 40 päivää väistää tuomiotaan, jos oli kysynyt turvapaikkaa kirkosta. Tarkempaa tietoa kirkon turvapaikkakäytännöistä löytyy täältä.

Tai katsokaa vaikka Disneyn Notre Damen kellonsoittaja -elokuva, jossa yhtenä olennaisena juonenkäänteenä on juuri se, että kirkko on turvapaikka niille, joita laki jahtaa. Sillekin on siis pohja.

Toisin sanoen kirkko ei ole muuttanut toimintamallejaan siinä mielessä mihinkään suuntaan. Kirkon pääasiallisen arvon pitäisikin olla armo. Sen sijaan armottomalta tuntuu väite, että saisi toivoa parasta ja rukoilla ja tsempata jotakuta, mutta ei saisi tehdä mitään hänen pelastamisekseen.

Mutta mietitään vielä lopuksi sitä koko politiikkaa. Onko tässä kyse edes politikoinnista?

Jos minä menen ja luen virallisen dokumentin ääneen, niin käsittelytyön pitäisi olla niin hyvin tehty, ettei kenenkään tarvitsisi hämmästellä sitä. Siinä vaiheessa, jos vaadimme, että näistä päätöksistä tulisi olla hiljaa, vaikenemme sellaisesta asiasta, joka on jollekulle elämän ja kuoleman kysymys.

Jos se kuulostaa häiritsevältä, se luultavasti on häiritsevää. Eikä siitä sitä dokumenttia itseään voi syyttää. Se on sitä mitä se on. Jos se aiheuttaa tarpeen reagoida, niin luultavasti sen ääneen lukeminen oli tärkeintä, mitä olisi voinut tehdä.

Vaikka se lukupaikka olisikin kirkko.