Kirje turvapaikanhakijoista teille, hyvät ihmiset

Hei. Minä olen Tuomas.

En luultavasti tunne juuri teitä, jotka tätä tekstiä luette. Mutta minä oletan, että olette hyväntahtoisia ihmisiä. Minun on pakko ajatella niin, koska muussa tapauksessa me olemme hukassa.

Te ette tunne minua, mutta sillä ei ole mitään väliä. Se, mitä ajattelette minusta on toissijaista. En halua käännyttää ketään ”agendaani”. Minä vain haluan, että mietitte, miksi olette sitä mieltä mitä olette. Jos tämän jälkeen olette samaa mieltä kuin aiemmin, niin sitten sen on oltava niin. Jos tarkastelette faktoja ja toteatte, että kyllä, olette samaa mieltä kuin aiemminkin.

Mutta minun on pakko yrittää vielä. Miksi, palaan siihen hieman myöhemmin.

Kirjoitin tämän, kun luin viime viikolla julkaistun Sisäministeriön tilaaman tutkimuksen suomalaisten asenteista turvapaikanhakijoihin. Siinä todettiin, että keskustelu on tiivistynyt ääripäihin ja suurin osa ihmisistä on jossain keskellä. Haluan nyt käydä läpi muutaman väittämän, joita tässä keskustelussa nimenomaan näiltä “keskivaiheen” ihmisiltä on kuultu.


Lainmukaisuudesta

löytyy ääripäät, joista toisen mielestä polttopullot on ok kunhan niillä heitetään mamuja ja toisen mielestä kaikki ulkomaalaiset, erityisesti värilliset (ukrainalaisilla ei niin väliä) pitää ottaa Suomeen täydellä sosiaalituella ja mielellään vielä vähän bonuksilla

Sitten löytyy niitä ihmisiä, joiden mielestä maahanmuuton tai turvapaikanhaun ja maasta karkoittamisen tulee perustua tosiasiallisiin lainmukaisiin perusteisiin, eikä mihin tahansa satuihin ja nyyhkytarinoihin(kommentti eräästä Facebook-keskustelusta)

Tästä aiheesta on jo kirjoitettu lukuisia kolumneja, mutta kysytään nyt kuitenkin tässä uudestaan: jos ensin mainitut kirjoittavat omalla nimellään Rajat kiinni -kansanryhmässä, niin missä jälkimmäiset ovat? Usein tähän vastataan esimerkiksi Facebookin Rasmus-ryhmällä, mutta selattuani ryhmää läpi en löytänyt ainuttakaan kommenttia siitä, etteikö asioissa pitäisi kulkea lakipykälien mukaan.

Palautusta kritisoivien turvapaikanhakijoiden papereihin liittyy nimenomaan kummallisuuksia, kuten vaikkapa tämä:

Maahanmuuttovirasto katsoo, että perheesi kokema uhkaus ja ampumavälikohtaus liittyvät aseellisten ryhmien harjoittamaan yleiseen pelotteluun ja satunnaisiin kostotoimenpiteisiin asuinalueellanne.

Eli tämä tarkoittaa, ettei henkilöä varsinaisesti vainota, hänen asuinpaikkansa sattuu muuten vain olemaan turvaton. Jos turvapaikanhakijan talo on räjähtänyt, Maahanmuuttovirasto katsoo, että sellaista nyt vain sillä seudulla tapahtuu, ei sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Mutta ajatellaanpa tämä toisin päin: entä jos täällä sattumanvaraisesti talot räjähtelisivät ja sivumennen tulitettaisiin ohikulkijoita? Eikö se olisi, no, aika huolestuttavaa? Eikö sellaisesta paikasta pitäisikin päästä pois? Ja mitä tulee lakipykälien mukaisuuteen, niin:

Perustuslaki 9 §: ”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Eli jos Maahanmuuttovirasto kirjoittaa kielteisessä turvapaikkapäätöksessään vaikkapa näin:

Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi sen, että ISIS saattaa leikata kätesi tatuoinnin takia, jos palaat Samarraan.

Eikö silloin nimenomaan lain mukaan toimiessa tämä ole mennyt väärin? Ja tässä kohtaa, älkää ajatelko minua tässä. Laittakaa vain faktat vierekkäin pöydälle ja verratkaa. Jos perustuslaki kieltää palauttamasta henkilöä Maahanmuuttoviraston antamin perustein, niin eikö juuri yhtäläinen oikeustaju vaadi kritisoimaan asiaa?

Jos ei, niin miksi? Jos kyllä, niin miksi? Pohtikaa omalla kohdallanne asiaa. Älkääkä minulle vastatko vaan miettikää ihan vain mitä mieltä itse olette.


Itsestäänselvyyksistä

“Turvapaikkajärjestelmä perustuu vastaajien mielestä kuitenkin kansainvälisen suojelun tarpeeseen, ei paremman elämän etsimiseen ja niin sanottuun elintasopakolaisuuteen.” (Lainaus Ylen uutisesta)

Otetaan lainaus maahanmuuttoviraston sivulta:

Sinulle annetaan turvapaikka, jos oleskelet kotimaasi tai pysyvän asuinmaasi ulkopuolella siitä syystä, että sinulla on perusteltu syy pelätä siellä vainoa. Vainon syyn tulee olla alkuperä, uskonto, kansallisuus, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen tai poliittinen mielipide. Lisäksi edellytetään, että olet pelkosi vuoksi haluton turvautumaan kyseisen valtion suojeluun.

Esimerkiksi naisiin sukupuolen perusteella kohdistuva vaino voidaan ottaa huomioon turvapaikan perusteena. Tällöin vainon syynä voidaan pitää kuulumista tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään.

Sinulle ei anneta turvapaikkaa, jos olet tehnyt tai sinun voidaan perustellusti epäillä tehneen rikoksen rauhaa vastaan, sotarikoksen tai rikoksen ihmiskuntaa vastaan, törkeän muun kuin poliittisen rikoksen ennen saapumistasi Suomeen, tai YK:n tarkoitusperien ja periaatteiden vastaisen teon.

Toisin sanoen se, mitä mieltä kukin kansalainen on turvapaikkajärjestelmästä on täysin yhdentekevää – se on jo kirjattu ylös. Kukaan ei yksinkertaisesti voi harrastaa elintasopakolaisuutta turvapaikanhaulla, koska sillä on niin selkeät linjanvedot. Tai toki valehtelemalla voi yrittää, mutta sellaisen toiminnan tukijoiden löytäminen on edelleenkin melko lailla hankalaa.

Mutta mistä ajatus on tullut, että turvapaikkajärjestelmää käytettäisiin elintasopakolaisuuteen? Siitä jää todella nopeasti kiinni ja kuten palautusprosenteista huomaa, turvapaikanhakijoista vajaat 28% lopulta saa myönteisen turvapaikkapäätöksen.

Tilasto vuoden 2016 alusta.

Tilasto vuoden 2016 alusta lähtien.

Joten jälleen kerran on vaikea asettaa lainmukaisuutta jotenkin mielipidekysymykseksi. Se on se, mikä se on.

Vai onko turvapaikkajärjestelmää oikeasti mahdollista käyttää elintasoshoppailuun kun katsoo lukuja? Jos kyllä, miksi? Jos ei, miksi ei?


Inhimillisyydestä

“Kritiikitön maahanmuuttajan puolustaja syyllistyy räikeästikin inhimillisyyden uusjakoon. Se paistaa joidenkin taitavienkin kirjoittajien julkaisemista kirjoituksista. Kun he puolustavat maahanmuuttajia rikosten tekijöinä, he helposti sivuuttavat UHRIN ihan kuin hän ei olisi inhimillinen olento ollenkaan.” (Kommentti Jyri Paretskoin kolumnista)

Aloitetaanpa ensin tästä: turvapaikanhakijoiden niputtaminen kiintiöpakolaisiin ja kiintiöpakolaisten niputtaminen maahanmuuttajiin on aivan liian yksinkertaista. Jos haluaa olla maahanmuuttokriittinen, on selvitettävä faktat. Tässä kaksi asiaa:

  • Se, että joku on ulkomaalaistaustainen, ei välttämättä tarkoita sitä, että hän on maahanmuuttaja.
  • Se, että joku on maahanmuuttaja, ei välttämättä tarkoita sitä, että hän on turvapaikanhakija.
  • Turvapaikanhakija ei ole sama asia kuin kiintiöpakolainen.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Jos minä matkustan laivalla Tallinnaan, nautiskelen muutaman pullollisen väkijuomaa ja sitten julkisella paikalla helpotan oloani seinää vasten, kun on kova hätä ja saan sitten siitä sakot, niin kyseessä on ulkomaalaisen tekemä rikos. Se ei ole maahanmuuttajan tekemä rikos, koska minun ei tarvitse siirtää kirjojani Viron puolelle voidakseni tehdä siellä typeryyksiä.

Mutta tästä huolimatta toki on tapauksia, joissa turvapaikanhakijat ovat tehneet pahojaan. Lasketaanpa niitä hieman. Otetaan MTV3:n uutinen vuodelta 2016, kun siinä on selkeitä lukuja:

Kokonaisuudessaan poliisin tietoon tuli viime vuonna raiskauksia 1 063 kappaletta, joista epäilty on tiedossa 808 tapauksesta. Ulkomaalaisia epäillyistä oli 26, 9 prosenttia eli 217 tapauksista.

Raiskausrikoksista epäiltyjä turvapaikanhakijoita on 25[.]

Älkää ymmärtäkö tätä siten, että jotenkin vähättelisin rikosta, joka on kuvottava ja kamala. Mutta jos ulkomaalaisia epäiltiin 217 tapauksesta, joista turvapaikanhakijoita on 25, niin silloin on huomattava, että ulkomaalainen ei ole yhtä kuin turvapaikanhakija. Lisäksi kyseessä oli epäiltynä oleminen, ei vielä tuomio. Mutta otetaan nyt sellaiset hyvin maahanmuuttokriittiset lasit silmille ja oletetaan, että jos sitä voidaan epäillä, se on juuri niin. Mitä se tarkoittaa turvapaikanhakijoiden kohdalla?

Koska kyseessä oli vuoden 2015 tilasto, niin lasketaan vielä montako turvapaikanhakijaa prosentuaalisesti asia koski:

Kansainvälistä suojelua hakevien määrä vuonna 2015

Lähde: Migrin sivut.

Suomesta haki vuonna 2015 kansainvälistä suojelua siis 32 477 ihmistä. Näistä vuoden aikana 25 epäiltiin raiskauksesta. Se tarkoittaa sitä, että Suomesta haki turvapaikkaa vuonna 2015 32 452 ihmistä, jotka eivät olleet epäiltynä raiskauksesta. Kaikkiaan yleensä jostain rikoksesta epäiltiin 926 henkilöä. Se tarkoittaa sitä, että 31 551 henkilöä ei ollut tehnyt mitään väärää.

Eikö riitä, että rankaisemme vain rikoksen tekijöitä maamme lakien ja asetusten mukaan? Auttaako se uhria, jos rankaisemme ohessa myös syyttömiä henkilöitä? Onko se reilua? Vai kohtelemmeko silloin myös syyttömiä siten, kuin he eivät olisi inhimillisiä olentoja ollenkaan?

Oletan, että sinä olet suomalainen kuten minä. Onko reilua, jos minä tekisin jotain väärin ja sinua rangaistaisiin siitä? Oletetaan tuo aikaisempi Tallinna-vertaukseni. Jos minä törttöilen toisessa maassa, niin pitäisikö sinulta evätä pääsy Viron puolelle?

Jos ei, miksi ei? Jos kyllä, miksi niin? 

***

Sopeutumisesta

[S]uomalaisilla on selvityksen mukaan aitoa halua auttaa niitä, jotka todella tarvitsevat apua. Tulijoilta odotetaan kuitenkin, että he sopeutuvat suomalaiseen elämäntapaan. (Lainaus Jyri Paretskoin kolumnista.

Mitä on suomalainen elämäntapa? Lainauksessa ei puhuta siitä, että noudatettaisiin Suomen lakia, koska se on itsestäänselvää – maassamme tulee olla yhtälainen lakien oikeus ja velvollisuus itse kullekin.

Mutta mietitään suomalaisuutta itsessään? Menemmekö kliseiden mukaan siten, että bussissa on istuttava hiljaa? Käytettävä hillitysti mausteita? Pitääkö Suomen jääkiekkojoukkuetta kannattaa? Mentävä naimisiin, hankittava kaksi lasta ja farmariauto?

Jos tutkitaan suomalaista elämäntapaa, en itsekään osu kaikkiin sen stereotyyppeihin täydellisesti. Ystävistäni nyt puhumattakaan, he ovat riemukkaan rikas sekoitus taidehörhöjä, juristeja, it-velhoja, poliiseja tai vaikkapa sairaanhoitajia ammatillisesti. Joku on naimisissa, toinen ikisinkku, kolmas avoliitossa, neljäs polyamorinen. Kaikki ovat syntyperäisiä suomalaisia, vanhempansa ja isovanhempansa myös. Joku pitää musikaaleista, toinen seuraa lätkää, kolmas rakentelee pienoisrautateitä, joku bodaa.

Jouluisin ollaan perheen kanssa, kavereiden kanssa baarissa, joku hiljentyy yksin, joku taas matkustaa Thaimaahan piippalakin kanssa.

Meidän kulttuurimme elää ja kasvaa ja kehittyy. Lähtökohtaisesti Suomi on vapaa maa ja siksi täällä pitää voida tehdä mitä haluaa kunhan ei riko lakia tai aiheuta muille vahinkoa. Mikä siis on se suomalainen elämäntapa, johon turvapaikanhakijoiden pitäisi sitoutua? Odotammeko toisilta enemmän kuin mihin itse suostumme sitoutumaan?

Jos niin, miksi? Jos emme, miksi emme?

***

Lopuksi

Kuten sanoin aiemmin, minä en halua käännyttää ketään. Minä toivon vain, että kun me suhtaudumme muihin ihmisiin, suhtaudumme siten, että he lähtökohtaisesti ovat hyvien puolella. On totta, että siinä saattaa joskus polttaa näppinsä ja siinä tapauksessa luottamus pettyy. Mutta mikäli lähdemme siitä, että pintapuolisesti arvioimme toisemme uhaksi, päädymme tähän samaan tilanteeseen uudestaan ja uudestaan.

Perussuomalaiset toteavat jatkuvasti, kuinka heitä ei kuunnella vain siksi, koska heidän puolueensa on sellainen kuin se on. Asiasta avautui myös puolueen puheenjohtajuutta hakeva Jussi Halla-aho taannoin YouTube-videossaan. Eikö siksi olekin ironista, että vapaaehtoisesti puolueeseen liittynyttä henkilöä ei saisi yleistää mielipiteiden vuoksi, mutta henkilö, joka on syntynyt tiettyyn kulttuuriin, on varmuuden vuoksi käsiteltävä uhkana?

Kuten sanottua: minun on pakko uskoa siihen, että te olette hyviä ihmisiä. Minun on pakko. Muussa tapauksessa kyynistyn ja kyynistymisestä ja yleistämisestä ongelmat tulevat. Kun totumme kielenkäyttöön jossa on olemassa kasvoton ihmisryhmä, jota voi kutsua yleistävällä termillä. Jokainen meistä on yksilö, ihan jokainen.

Ja jos kohtelen juuri Sinua huonosti, vaikka et ole tehnyt mitään pahaa, on melko suuri mahdollisuus, että se käytös menee siitä vielä eteenpäin. Pysäytetään se nyt.

Ennen kaikkea, miettikäämme mitä mieltä olemme. Kyseenalaistakaamme ajatteluamme. Miettikäämme sitä, ovatko ne asiat, joihin uskomme totta. Vaikka se vaatisikin mielensä muuttamista.

Enkä minä sano, että mielipidettään pitäisi välttämättä muuttaa. Ei tarvitse myöskään olla täydellinen eikä edes pitää kaikista ihmisistä. Mutta ystävällisyys, se on tärkeintä.

Sitä minä ehkä tässä yritin sanoa. Kiitos, jos luit tänne asti. Se on minulle tärkeää.

Voin selittää kaiken – eli siis mitä?

Puolisko oli eilen aika taitava, #voinselittääkaiken-ilta oli hieno. ❤ @madhousehelsinki #musiikki #puhe

A post shared by Linnea (@kujerruksia) on

Heippa vaan. Minä olen Tuomas. Minä olen lauluntekijä ja huono keikallakävijä. Siksi minä tein esityksen nimeltä Voin selittää kaiken.

Antakaahan kun avaan vähän ajatusta.

Aiemmin kävin livekeikoilla melko paljonkin, mutta nyt yhtäkkiä huomasin, etten enää jaksanut. Etenkin tuntemattomampien bändien konserteista alkoi tulla minulle pakkopullaa syistä, joita sitten lähdin etsimään.

Rupesin tutkimaan omaa käytöstäni: pari ensimmäistä biisiä meni mainiosti mutta kolmannen tai viimeistään neljännen kohdalla en oikein enää jaksanut keskittyä. Ensin tönäisin koko ajatuksen kategoriaan ”sinusta on tullut keski-ikäinen” mutta se vaikutti enemmän siltä, että luovuttaisin asian suhteen. Musiikki kuitenkin kosketti, mutta siihen ei jaksanut keskittyä. Mistä tämä johtui?

Seuraavaksi aloin pohtia, johtuisiko homma ärsykemyrskystä, joita piippaava kännykkä tai jatkuvasti pauhaava Spotify aiheuttivat. Sekin tuntui vähän turhan helpolta syyltä – eikä välttämättä edes paikkansapitävältä, sillä kautta aikainhan yhtyeet ovat rakentaneet settilistansa draaman kaaren mukaan, että yleisön mielenkiinto pysyisi yllä.

Ja joku urpo huutaa kuitenkin aina että "soittakaa Paranoid" ja luulee, että se on hauskaa.

Ja joku urpo huutaa kuitenkin aina että ”soittakaa Paranoid” ja luulee, että se on hauskaa.

Mutta entä jos kukaan ei tunne niitä kappaleita? Entä jos niiden ympärille ei voi rakentaa mitään jo valmiiksi tuttua? Jotkut toki soittavat cover-kappaleita, mutta sekin tuntuu tylsältä. Tuntuu siltä, että ajatellaan, että bändin pitäisi aina viihdyttää. Tai korjataan näin, VAIN viihdyttää. Että asioiden pitäisi olla niin helposti omaksuttavia, että yleisön ei tarvitse juuri vaivata päätänsä. Keikalle tullaan fiilistelemään, otetaan pari olutta, se on mukavaa aikaa.

Aloin miettiä, miten kappaleet, jotka eivät oikein sovi baariympäristöön, voitaisiin saada ihmisille tarpeeksi tutuiksi jotta he jaksaisivat keskittyä vaikkapa sanoituksiin. Aloin miettiä, miten nimenomaan minut saataisiin kiinnostumaan jonkun lauluntekijän uudesta biisistä.

Muistin, että VH1-kanava esitti aikanaan ohjelmasarjaa nimeltä Storytellers. Siinä eri artistit kertoivat tarinoita biisiensä takaa. Koska en juuri ollut tutustunut ohjelmassa oleviin artisteihin, suurin osa heidän soittamastaan musiikista oli uutta (vaikka esiintyjät olivatkin hyvin tunnettuja). Tarinat biisien takaa (tai oikeastaan sivusta) olivat kiehtovia ja alustivat seuraavaksi tulevaa esitystä hyvin. Voisiko tämä toimia myös silloin, kun kukaan ei tunne artistia?

Muistin myös Billy Joelin eräällä kokoelmalla olleen bonuslevyn joka oli pianistilauluntekijän “kysymyksiä ja vastauksia” -keikan äänite. Siellä Joel kertoi esimerkiksi siitä, kuinka oli rakentanut kappaleensa Scenes from an Italian Restaurant. Ohessa tuo klippi, joka on ehkä yksi parhaista kymmenminuuttisista joita olen internetistä katsonut:

Mutta miten jutun saisi vielä kiinnostavammaksi? Entä jos yrittäisi tehdä kappaleiden ympärille rakenteen, jonka myötä yleisön olisi helppo tietää, montako kappaletta oli vielä tulossa, montako oli menossa ja muutenkin sorvata jutusta enemmänkin esityksen? Minkä piti olla ennustettavaa, minkä taas yllätyksellistä? Ja toisaalta biiseistähän pitää aina karsia juttuja pois, koska lauluun mahtumaan ei paljoakaan saa / yksi ilo vaan sopii lauluun kerrallaan / tai yksi suru vaan.

Entä jos kertoisi niitä asioita, jotka eivät suoranaisesti ole sen laulun tarina, mutta alustaisivat sen maailmaa, pohtisi niitä asioita jotka olivat päässä pyörineet ja sitten sen päätteeksi soittaisi laulun, joka oli syntynyt kaikkien näiden pohdintojen yhteisvaikutuksesta? Mitä jos varastaisi ideoita Bo Burnhamin stand upista, Ted Talkeista ja kaikesta muusta mahdollisesta ja rakentaisi siitä esitysten Frankensteinin hirviön? Sellaista joka ei ole pelkkää musiikkia tai pelkkää puhetta tai pelkkää teatteria vaan jotain kaikkea tältä väliltä?

Voisiko se toimia? Tekeekö joku näin? Miksi ei tee? Entä jos koko juttu vain hajoaa käsiin?

Mietin pitkään, uskaltaisinko. Sitten totesin, että haluan kokeilla. Aloin kirjoittaa esitystä, joka olisi sellainen mikä mielessäni oli pyörinyt. Sellainen, jossa kappaleiden välissä avattaisiin ajattelua muutenkin. Voisi puhua suoraan näkemyksistään maailmasta. Musiikki ehkä puhuisi puolestaan, mutta siitä poisjääneet ajatukset tarvitsivat kertojan.

Sen myötä Voin selittää kaiken syntyi. Tai oikeastaan se pakottui olemassaoloonsa, sillä Mad Housen Heidi ja Markus järjestivät minulle lavan, jossa tehdä tätä. Ja valo- ja äänimies extraordinaire Sami Kemppainen tuli minulle avuksi.

Ensimmäinen esitys meni vielä jotenkin pelokkaana. Mitä jos tämä ei toimikaan? Toinen esitys taas oli paljon varmempi ja tiesin, että haluan tehdä juuri tätä ja juuri näin.

Kolmas Helsingin esitys on tulossa 29.3.2017 (tätä kirjoittaessa se on vielä tulevaisuudessa) ja sinne saa lippuja vaikkapa Lippupisteestä.

Tällä haavaa se on viimeinen esitys, mutta saattaa olla että tulevaisuudessa esitys löytää tiensä johonkin muuallekin…mutta siitä lisää myöhemmin.

Jos kiinnostuit, tule ihmeessä katsomaan!

Härskisti hei tätä ruokotonta aikaa kun ruma sana sanotaan niin kuin se on (eli vastine Jyri Paretskoin 14.3.2017 kolumniin ”Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen”)

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Helsingin rautatientorilla.

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Helsingin rautatientorilla. (Kuva: ESS)

Luin eilen illalla kirjailija Jyri Paretskoin Kalevaan kirjoittaman kolumnin Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen. Koin tarpeelliseksi kirjoittaa siihen vastineen.

1.3. pidin Voin selittää kaiken -esitystäni Mad Housessa Suvilahdessa. Viikkoa aiemmin sain sähköpostia tuottajalta. Hän kysyi esityksen tarkkaa kestoa, sillä shown perään samassa tilassa järjestettäisiin tilaisuus, jossa luettaisiin ääneen hylättyjä turvapaikkahakemuksia. Tapahtuman tarkoitus oli lukea ääneen ja dramatisoimatta kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Se nimittäin tuo päätöksen absurdiuden ihan eri valoon. Ajatus kuulosti todella mielenkiintoiselta.

Antakaahan kun annan esimerkin. Otin yhden pätkän kielteistä turvapaikanpäätöstä MigriLeaks-sivulle ja laitoin sen sellaisenaan puhesyntetisaattorin luettavaksi. Tai no, lähes – syntetisaattori salli vain lyhyemmän merkkimäärän, joten Maahanmuuttovirastoa käsitellään ensimmäisen maininnan jälkeen vain virastona. Tietosisältö pysyy silti samana:

Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi myös sen, että järjestö on räjäyttänyt sekä työpaikkasi että talosi, mutta Maahanmuuttovirasto on katsonut, että niin on tapahtunut Mosulin yleisestä turvattomasta tilanteesta johtuen. Talon räjäytys on luonteeltaan omaisuuteen kohdistuva teko eikä Maahanmuuttovirasto pidä sitä vainona. (Lähde: MigriLeaks)

Kun asiat sanotaan kummemmin niitä paisuttelematta, niiden kummallisuus tulee esille. Siksi tuo performanssi onkin niin tehokas: sitä ei voi syyttää asioiden paisuttelusta tai vääristelystä, koska faktat ovat täysin ohittamattomia: tämä on se, mitä se on.

Paitsi tietysti Jyri Paretskoin mielestä. Hän kirjoittaa Kalevan kolumnissaan näin:

”Lukemalla tarkkaan valittuja kielteisiä turvapaikkapäätöksiä pyritään kuulijoille epäilemättä luomaan mielikuvaa epäinhimillisistä ja ilkeistä virkailijoista, jotka ymmärtämättömyyttään tai ilkeyttään tekevät vääriä ja huonoja päätöksiä, joiden seurauksena turvapaikanhakijat lähetetään varmaan kuolemaan.

Mielikuvilla pelaaminen ja osatotuuksien kertominen on varmasti harkittua. Luettavaksi valikoituneet päätökset ovat jo valinta itsessään, samoin päätös siitä, mitkä kielteiset tai myönteiset päätökset jätetään lukematta.”

Hetkinen nyt. Siis TIETYSTI nämä päätökset on valittu erikseen luettavaksi. Nimenomaan sen takia koska juuri nämä päätökset ovat niitä, jotka kuulostavat arveluttavalta. Otetaan toinen esimerkki: kuvitellaan, että joku sairaala tekee useamman todella vakavan virheen, jossa potilas joko kuolee tai on hengenvaarassa. Pitäisikö silloin näistä virheistä jättää keskustelematta, koska ei kukaan varmastikaan ilkeyttään virheitä tee? Ja kuitenkin jatkuvasti jätetään mainitsematta, kuinka hyvää työtä sairaala tekee muiden potilaiden kanssa. Eikö se paina vaakakupissa yhtään?

Jostain mystisestä syystä kolumnissa esitetään, että näiden arveluttavien kielteisten turvapaikkapäätösten lukemisen loppupäämääränä olisi se, että jokainen turvapaikkaa hakeva otettaisiin Suomeen. Eihän se nyt niin mene. Turvapaikkahakemus, kuten Paretskoi myös itse toteaa, on yksilöllinen:

”Ensimmäiseksi päätöksessä kerrataan, mitä turvapaikanhakija itse on tilanteestaan kertonut. Sen jälkeen arvioidaan hakijan kertomuksen uskottavuutta sen valossa, mitä maan tilanteesta tiedetään, ja kerrotaan ne seikat, joiden perusteella oikeudellinen arviointi on tehty. Hakijalle selvitetään myös kansainvälisen suojelun kriteerit sekä se, täyttyvätkö nuo kriteerit hakijan kohdalla. Lisäksi arvioidaan, uhkaako hakijaa tulevaisuudessa vaino kaikkialla hänen kotimaassaan.”

Tämä pitää paikkansa. Kysymys onkin nimenomaan siitä, onko näiden kesken olemassa ristiriitoja. Ne seikat, joiden mukaan oikeudellinen arviointi tehdään, eivät välttämättä pidä paikkaansa – perheitä on erotettu kun 13-vuotiaalle todetaan, että huoltajaikäiseen sukulaiseen pitäisi saada välittömästi yhteys mutta samalla 22-vuotias huoltajana toiminut veli karkotetaan. Käsittelijällä ei välttämättä ole pääsyä kaikkeen tietoon. Lisäksi välillä teksti tuntuu vain puhtaasti omituiselta: ajatus siitä, että talosi räjäyttäminen oli ”sitä tavallista menoa” eikä sitä pitäisi ottaa henkilökohtaisesti tai pelätä, tuntuu ainakin minusta hieman kummalliselta.


”Meillä Suomessa paljon parjattu byrokratiamme ja lakeihin ja asetuksiin perustuva yhteiskuntajärjestyksemme kuitenkin takaavat sen, että virheet on mahdollista korjata. Mikäli turvapaikkapäätöksessä on virheitä, niistä voi valittaa, ensin hallinto-oikeuteen ja vielä senkin jälkeen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Järjestelmä toimii. Oikeus toteutuu, eikä mielivaltaisuudelle jää sijaa. Meidän pitäisi olla ylpeitä laeistamme, järjestelmästämme, oikeusturvastamme ja virkailijoistamme eikä halveksia ja vastustaa niitä, kuten jotkut seurakunnat nyt tekevät.”

Tämä kappale tuntuu eritoten irvokkaalta siksi, että 1.9.2016 laki muuttui siten, että nimenomaan nämä henkilöt saavat enää vain 14 päivää aikaa valittaa asiastaan hallinto-oikeuteen, siinä missä vaikkapa minulla aikaa on 30 päivää. Minulla, joka puhun maan kieltä sujuvasti enkä ole kummemmassa kriisissä, on yli tuplasti aikaa valmistella valitustani verrattuna turvapaikanhakijaan.

Lakijärjestelmä toimii hieman kuten tieteellinen metodi. Jos siinä on virheitä, sitä arvioidaan ja sitä korjataan. Tai niin sen kuuluisi mennä. Jos nähdään, että laki ei ole kaikille sama, se tulee yhdenmukaistaa. Nyt olemme menneet toiseen suuntaan. Sen myötä Rautatientorille on tullut teltta, jossa ihmiset yrittävät osoittaa, että heitä on kohdeltu väärin – he pelkäävät henkensä puolesta. Samaan aikaan toiset toivovat, että mielenosoitus purettaisiin, koska onhan se nyt ruma siinä paraatipaikalla.

Mutta se tästä. Mennään kuitenkin siihen Paretskoin pihviin:

”Seurakuntien alentuminen politiikan pelinappulaksi on vastenmielinen ilmiö. On hienoa, että jumalanpalveluksissa rukoillaan vähäosaisten ja heikkojen puolesta. On kunnioitettavaa, että seurakuntien työssä ja arjessa muun muassa syötetään, puetaan, majoitetaan ja autetaan niitä, jotka apua tarvitsevat. Harkintakyvyn puutetta sen sijaan osoittaa kääntyminen yhteiskuntaamme ja sen lakeja ja niitä noudattavia virkailijoita vastaan.

Joidenkin seurakuntien työntekijöiden keinovalikoimaan kuuluu myös julistaa syntisiksi ihmiset, jotka eivät heidän ideoilleen tai toimintatavoilleen lämpiä. Näin luodaan vastakkainasettelua: te huonot, me hyvät. On surullista, jos tällainen toimintapa seurakunnissa leviää vielä nykyistäkin laajemmalti. Mutta kuten sanottua, virheitä sattuu kaikille.

Toivottavasti hairahtuneissa seurakunnissa ymmärretään tehdyt virheet, myönnetään ne, korjataan tilanne, otetaan opiksi tehdyistä virheistä eikä tehdä niitä enää uudelleen. Varmuuden ja selvyyden vuoksi on vielä todettava, että tämä virhe on siis ollut tiettyjen seurakuntien ja niiden työntekijöiden politikointi jumalanpalveluksissa.”

”Turvapaikkapolitiikasta on hyvä käydä keskustelua ja sitä voi kritisoida, vastustaa tai puolustaa, mutta samalla on syytä muistaa myös se, että kaikelle on paikkansa.

Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen.”

Minun piti kirjoittaa tähän pitkälti siitä, kuinka alun perin kristinuskon lähteillä jo perustettiin turvakaupunkeja joihin otettiin vastaan niitä, joita uskonsa tai muun syyn takia vainottiin. Kristittyjen jos keiden se asia pitäisi tietää, sen verran rutkasti löytyy katakombeja eri vanhojen kaupunkien alta. Lisäksi keskiaikaisessa Englannissa oli olemassa käytäntö, jossa kruunun vainoama henkilö sai 40 päivää väistää tuomiotaan, jos oli kysynyt turvapaikkaa kirkosta. Tarkempaa tietoa kirkon turvapaikkakäytännöistä löytyy täältä.

Tai katsokaa vaikka Disneyn Notre Damen kellonsoittaja -elokuva, jossa yhtenä olennaisena juonenkäänteenä on juuri se, että kirkko on turvapaikka niille, joita laki jahtaa. Sillekin on siis pohja.

Toisin sanoen kirkko ei ole muuttanut toimintamallejaan siinä mielessä mihinkään suuntaan. Kirkon pääasiallisen arvon pitäisikin olla armo. Sen sijaan armottomalta tuntuu väite, että saisi toivoa parasta ja rukoilla ja tsempata jotakuta, mutta ei saisi tehdä mitään hänen pelastamisekseen.

Mutta mietitään vielä lopuksi sitä koko politiikkaa. Onko tässä kyse edes politikoinnista?

Jos minä menen ja luen virallisen dokumentin ääneen, niin käsittelytyön pitäisi olla niin hyvin tehty, ettei kenenkään tarvitsisi hämmästellä sitä. Siinä vaiheessa, jos vaadimme, että näistä päätöksistä tulisi olla hiljaa, vaikenemme sellaisesta asiasta, joka on jollekulle elämän ja kuoleman kysymys.

Jos se kuulostaa häiritsevältä, se luultavasti on häiritsevää. Eikä siitä sitä dokumenttia itseään voi syyttää. Se on sitä mitä se on. Jos se aiheuttaa tarpeen reagoida, niin luultavasti sen ääneen lukeminen oli tärkeintä, mitä olisi voinut tehdä.

Vaikka se lukupaikka olisikin kirkko.

Tänään on se päivä eli Kosmonautti lähtee matkaan

Cooking something new ✏ #wip#illustration#pencil#drawing#detail

A post shared by Elli Maanpää (@ellimaanpaa) on

(Taiteilija Elli Maanpään luonnos Kosmonautista.)

Marraskuussa 2011 marssin silloisen yhtyeeni Ensemblen treenikämpälläni mukanani kappale, jonka piti olla yhtyeen seuraava single.

Olin kirjoittanut tekstin, jonka muoto poikkesi paljon kaikista aiemmista kirjoittamistani. Sen muoto oli eteerinen, se kuvasi pysähtynyttä hetkeä jossain. Se ei ollut tarina, se oli enemmänkin kuin yksittäinen kuva.

Ja tavallaanhan se oli alunperinkin ollut kuva.

Ystäväni oli laittanut itsestään kuvan leikkimässä kosmonauttia lapsena. Kuvan väritys vei aikaan, jota ei enää ollut olemassa. Tuli väistämättä olo, että jotain oli peruuttamattomasti muuttunut.

(Mietin, laittaisinko tuon kuvan tähän tekstiin. Päädyin mieluummin vain kuvailemaan sitä.)

Ajatuksiin tuli tietty nimenomainen hetki, tietynlainen hehku.

Ei olla niin kuin ennen.

Sitten jostain päähän tuli muistikuvia zeerust-henkisistä kosmonauteista.

Juliste elokuvasta Kosmitseski Reis (1935)

Juliste elokuvasta Kosmitseski Reis (1935). Itse näin elokuvan harvinaiselta kopiolta maanmainiossa WHS Teatteri Unionissa, heitä kannattaa ehdottomasti tukea.

Kaikki tämä yhdistyi intronäppäilyyn, jota olin soitellut jo pitkään, etsien sille tarinaa. Sanat ja sävelet menivät kohdilleen ja Kosmonautti oli syntynyt. En silloin ehkä vielä tajunnut, kuinka sovelias kappale se tähän kohtaan olisikaan.

 

Tapahtui näet jotakin.

Ehkä elämä tuli tielle, mutta jotenkin tiemme erkanivat. Yhtyekään ei ollut enää kuin ennen, se tuntui saapuneensa omalle päätepisteelleen. Kosmonauttia soitettiin täydellä yhtyeellä vain kerran, kun Tuomas Peurakoski Ensemble esiintyi Espan lavalla eräänä kesäisenä päivänä.

Sitten kappale hautautui johonkin, kenties jäädäkseen.

Sen jälkeen yhtye katosi olemattomiin vaivihkaa, sen jäsenet lähtivät eri suuntiin. Kaikki toki vielä ystävinä, mutta jotain oli peruuttamattomasti muuttunut.


Kului tovi, etten tehnyt käytännössä mitään musiikin eteen. En oikeastaan kaivannut sitä, se tuntui enemmänkin raskaalta. Mietin hetken jopa, että myisin soittovälineet pois ja jättäisin tämän osan elämästäni taakse. Sittemmin tajusin, etten päässyt itse lauluntekemisestä eroon, se tuli oikeastaan säveltämisen pakosta. Mutta että julkaisisi jotain taas? Kuulosti oudolta.

Eräänä päivänä, tarkalleen ottaen 11.5.2014 sain viestin Ensemblen kosketinsoittajalta Mikko Aspelinilta, edelleen hyvältä ystävältäni.

viesti_joka_aloitti

Viesti, joka toi Kosmonautin takaisin.

Ilmeisesti olin päässyt ajatuksesta jo eteenpäin, koska vastaukseni oli  yksinkertainen:

vastaukseni

Sitten kestikin pitkään. Äänittelimme kappaletta hiljakseen. Minä tilasin ystävältäni taiteilija Elli Maanpäältä kansikuvan singlelle. Siitä tulikin juuri sellainen kuin toivoin.


Eräänä päivänä päätin, että Kosmonautti julkaistaisiin helmikuun viimeisenä päivänä. Aloimme tehdä aktiivisesti työtä saadaksemme kappaleen valmiiksi asti. Mikko paiski hommia, pohti kaikuja, soitti erilaisia syntetisaattoreita, lisäili kaikuja. Minä soitin akustisia kitaroita. Yhteinen toverimme Pyry lauloi taustoja ja soitti sähkökitaroita. Laulunopettajani Marjaana tsemppasi minusta ulos jatkuvasti parempia laulusuorituksia.

Sitten yhtäkkiä kappale lähtikin Vostok Studion Matti Karille masteroitavaksi ja sitä myötä Spotifyyn.


Kosmonautissa jätetään jotain taakse. Kaiken tämän säätämisen jälkeen se onkin ehkä kaikkein soveliain hyvästijättö entiselle Tuomas Peurakoski Ensemblelle ja erinomainen ensisingle minulle lauluntekijänä.

Kiitos kaikille, jotka olivat mukana tekemässä, eniten tietysti Mikolle joka jaksoi tehdä kappaleen eteen todella paljon töitä.

Nyt Kosmonautti on poissa käsistäni. Se ei ole minulle kuin ennen.

Jos pidät kappaleesta, arvostaisin, jos kertoisit siitä muillekin. Tai vaikka minullekin. Kiitos.

Tänään on se päivä.

Mitä Teemu Selänne näkee peilistä?

screen-shot-2017-01-30-at-11-36-34

Ja tapahtui niinä päivinä, että imitaattoriveljekset Miro ja Marius Laiho alias Broljekset tekivät  mustaa huumoria sisältävän videon, jossa yksinäinen ”Teemu Selänne” itkeskelee vaimon ja lasten perään – he kun ovat lähteneet.

Video ei ehtinyt levitä kauaa, kun Selänteen tiimoilta otettiin yhteyttä lakimiesten kautta: nyt olisi tiedossa kunnianloukkaussyyte. Osa ihmisistä myös koki, että Teemun perhettä pilkattiin tuossa videossa. Tämän myötä Laihot päätyivät ottamaan videon pois sivuiltaan, mutta ikuinen totuus säilyy: kerran internetissä, aina internetissä. Streisandin ilmiön ansiosta Yksinäinen Teemu Selänne seikkailee internetissä nyt ja aina.

Mutta mietitäänpä, mikä videosta tekee hauskan. Onko video hauska, jos se pilkkaa Teemu Selännettä? Ei. Silloin se ei ole hauska, silloin se tuntuu kiusaamiselta. Mutta milloin se voisi olla hauska?

Silloin, kun se pilkkaa ideaa Teemu Selänteestä.

teemukuvat

Yleinen käsityksemme Teemu Selänteestä on se, että hän on täydellinen ja yli-inhimillinen. Kasipaidassa pelannut legenda oli kautta uransa puhtoinen, komea, hyväkäytöksinen ja onnellinen perheellinen mies. Tsemppari, taituri, ihailtu idoli. Vaikka pari juttua kirjoitettiinkin siitä, että Selänne tsemppasi myös Trumpia, niin hänen julkisuuskuvansa jäi silti käytännössä tahrattomaksi – ei tarvittu kuin yksi ikävä twiitti Selännettä kohtaan ja Ulla Appelsin riensi jo puolustamaan häntä.

Voitaneen siis sanoa, että Selänne on nostettu kansakunnan kaapin päälle ja korokkeelle, mallikuvaksi muille kansalaisille. Hän on se, joka menestyi. Hän on se, joka onnistui.

Entä mitä tapahtuu, kun tätä ideaa haastetaan? Miten reagoimme, kun fiktiivinen Teemu Selänne esitetään väärässä valossa? Reaktioita on ainakin kolme.

Absurdin komedian perusidea on se, että jokin toimii kummallisella tavalla. Ministeriön virkamies puhuu vakavalla äänellä siitä, onko tukianomuksen lähettäneen henkilön kävely tarpeeksi hassua, että sitä voitaisiin tukea valtion puolelta. Banaaninkuori liukastuu mieheen. Kojootti sahaa maantiekiitäjän alta kielekkeen: vuori romahtaa kojootin kanssa kun taas kieleke ja maantiekiitäjä jäävät ilmaan roikkumaan.

Toimisiko sketsi, jos siihen laittaisi Teräsmiehen, joka valittaa kuinka Lois Lane ja lapset ovat lähteneet? Toimisi. Sketsissä nimittäin ei naureta kohteelle itselleen, vaan tälle tapahtuville asioille. Koska asiat ovat niin kamalia, se tuntuu absurdilta. ”Teemu Selänne” videossa vaikuttaa hyvin samaistuttavalta ja sympaattiselta hahmolta, jota elämä koettelee. Tämä absurdius tekee videosta hauskan.

superman-sad

Sen sijaan mikäli suhtautuu vitsailuun siten, että videossa olisi se ihka aito Teemu Selänne itse, niin video saattaa hyvinkin vaikuttaa kiusaamiselta. Tämä siis tarkoittaa sitä, että videon katsoja on valmis hyväksymään, että olisi mahdollista, että Teemu voisi päätyä videon osoittamaan tilanteeseen.

Kolmas näkemys tulee luultavasti Selänteeltä itseltään. Vaikka hänen ympärillään pyöriikin suuri brändi, se saattaa myös vangita: jotta Teemu Selänne(tm) myisi tulevaisuudessakin maitoa, se tarkoittaa että Teemun pitää menestyä edelleen elämässä. Entä jos käykin toisin?

Eikä toisin käyminen ole edes kaukaa haettua. Mietitään vaikka Mika Myllylää. Tai taannoin julkaistua HS:n juttua, jossa kerrotaan että iso osa suomalaisista huippu-urheilijoista elää köyhyysrajan alapuolella. Etenkin nyt uran päätyttyä erilaiset kriisit voivat hyvinkin nousta pintaan.

Siinä mielessä Selänteen reaktio saattaa jopa olla ymmärrettävä: mikäli hän ei näe itseään sinä idolina, jona hänet meille esitetään, mikäli video kuvaakin hänen pelkojaan – silloin on täysin loogista, ettei hän näe sitä huumoria, mitä video haki. Kenties peilistä vastaan katsoo elämänmuutoksen kanssa kamppaileva mies, joka hakee uutta merkitystä elämälleen jääkiekon jälkeen.

Mutta siitäkin huolimatta, kenties lakimiehet eivät kuitenkaan ollut se oikea ratkaisu. Ehkä paras ratkaisu reagoida olisi ollut yksinkertainen meemikuva.

16403180_10154921883829876_3633256580843743856_o

Ehkä.

Itsenäisyyden merkityksestä ja Tuntemattomasta sotilaasta

Tänään, kuudes joulukuuta 2016, Suomi täyttää 99 vuotta ja elämme taas perinteikästä itsenäisyyspäivää. Ihmiset jonottavat sankarihaudoille. Tuntematon sotilas tulee televisiosta. Ihmiset katsovat televisioistaan myös, kuinka sadat ihmiset jonottavat kättelemään presidenttiä ja tämän puolisoa Linnan juhlissa.

Kiitos Varustelekan toimitusjohtaja Valtteri Lindholmin saimme viime vuonna tietää, miltä mahtaa tuntua Linnan juhlien vilkuilu ensikertalaisena sisäpuolelta. Oli kuten arvata saattaa: porukkaa oli kuin pipoa eikä paikalla oikein osattu tehdä muuta kuin odotella, että toimittajat tulevat kysymään Sen Yhden Kysymyksen.

picture-holygrail-bridgeofdeath

”Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?”

Niin. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee. Tuo kysymyksien kysymys, joihin haetaan jostain syystä aina sitä samaa vastausta. Veteraanien uhria. Talvisotaa. Tähän linkittyy mukavasti myös se Tuntematon sotilas.

Mutta ei mennä vielä sinne. Pohditaanpa ihan suoraan kysymystä. Tai no, oikeastaan… tehdäänpä tämä ihan oikein. Voisitko kysyä minulta sen kysymyksen?

picture-holygrail-bridgeofdeath

”No Tuomas, mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?”

Kiitos kun kysyit. Määritelläänpä ensin termi ”itsenäinen”. Wikisanakirja määrittelee termin näin:

  1. toisista riippumaton
  2. joka ei ole toisen valtion osa tai alaisuudessa; suvereeni (valtiosta)

Lähden nyt purkamaan tätä ajatusta. Minä olen aikuisena ja lainvoimaisena henkilönä itsenäinen ja saan tehdä itse omia ratkaisujani. Joku toinen ei määrää minua tekemään jotain, mitä en halua.

Mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että olen vapaa tekemään asioita, joita tahdon, mutta minulla on myös vastuu toimia oikein. Se, että olen itsenäinen henkilö tarkoittaa sitä, että joku muu ei vahdi niskani takana, että osaan toimia yhteiskunnassa oikein. Silloin on luotettava siihen, että toimintamallini on niin kestävä, että se ei aiheuta muille skismaa.

Haluan nyt vielä korostaa tätä: Itsenäisyys on minulle vapautta, johon sisältyy vastuu. Eli minulla on esimerkiksi vapaus tehdä haluamieni tahojen kanssa vaikkapa sopimuksia, joiden katson olevan hyviä. Se ei kuitenkaan poista vastuutani niiden sopimusten noudattamisesta, jotka on yhteisesti yhteiskunnassa solmittu. Se ei poista vastuutani olla kunnioittamatta toisten itsemääräämisoikeutta. Mikäli valitsen olla mukana tässä yhteiskunnassa, valitsen myös ne vastuut joita minulla on. Vastuu huolehtia muista. Vastuu olla hyvä ja välittävä ihminen.

Sitä merkitsee minulle nimenomaan itsenäinen ihminen. Puhutaan sitten vähän valtiosta.

Oi maamme Suomi

tk_12

Minä synnyin Suomeen, jossa Tukholma oli ulkomailla ja jossa kaukomaat olivat kuin haavekuva. Televisiossa oli kaksi kanavaa (ohjelmissa mm. kuvan Timo Taikuri) ja sapuska oli enimmäkseen jauhelihasta tehtyä. Kauppaa käytiin pääasiassa itärajan toiselle puolelle ja tilanne oli jokseenkin stabiili.

Sanotaan termistä ”impivaaralaisuus” mitä vain, niin siltä se kuitenkin näin jälkeenpäin tuntui: ihmiset pyörivät aika pitkälti omissa ajatuksissaan ja omissa perheissään ja kaikki oli tuttua. Tuntui että asiat olivat perinteisiä. Myönnettäköön toki, että tuskin pikkulapselle kaikkia asioita oltaisiin kerrotukaan, mutta uskon, että se on sitä aikaa johon viittaamme usein ”niinä vanhoina hyviä aikoina”.

Nyt sitten viimeisen 35 vuoden aikana maailma on ehtinyt muuttua paljon. Yhtäkkiä olemme toisissamme kiinni virtuaalisesti paljon enemmän kuin mitä joskus aikanaan fyysisesti. Maailma pienenee kun mahdollisuudet päästä kauemmas kasvavat. Uskon, että se on syy siihen, miksi moni valittaa ”Suomen menettäneen itsenäisyytensä”, kun muiden maiden reaktiot (muka nyt vasta) vaikuttavat Suomeen ja ”pakottavat” Suomen tekemään ratkaisuja, joita Suomi ei itse tekisi.

Siinä mielessä kiinnostaa tuo määritelmän osa 1, ainakin mitä valtioon tulee. Voiko itsenäinenkään maa olla koskaan oikeasti riippumaton? Ellei maa ole täysin omavarainen, riippumattomuutta ei tietenkään ole. Mutta voiko silloinkaan, ellei maa sulje oviansa muilta ja vetäydy omaan olemiseensa? Ja pitääkö silloin myös pitää omat kansalaiset niiden ovien sisäpuolella?

En oikein osta tuota ajattelumallia, että itsenäisyys olisi itsensä kotiinsa lukitsemista ja avaimen nielaisemista. En ainakaan näe sitä sellaisena Suomena, jota minä haluaisin nähdä. Ja siksi pääsen taas tähän vastuu ja vapaus -kysymykseen: näen, että itsenäinen Suomi ymmärtää oman roolinsa maailman maana ja tekee vapaasti ratkaisuja, joiden seuraukset se tajuaa.

Eikä se varmasti ole helppoa. Kansainvälinen politiikka on haastavaa.

Aika velikultia

reino_tolvanen_antero_rokkana

Täytyy myöntää, että olin yllättynyt, kun tajusin, että Tuntematon sotilas ei ole tullut aina televisiosta itsenäisyyspäivänä. Perinne on alkanut vasta 2000-luvulla, tai niin ainakin Yle itse kertoo.

Mutta miksi Tuntematon sotilas liittyy niin vahvasti itsenäisyyspäivään? Elokuva sijoittuu jatkosotaan, puhumme talvisodan ihmeestä ja kaikki tämä on tapahtunut vajaat kolmekymmentä vuotta sen jälkeen, kun Suomen itsenäistyminen on tapahtunut. Tuntuu kuin konfliktit jotenkin metamorfoituisivat yhdeksi myyttiseksi sodaksi, jossa ajatellaan niitä uhrauksia, joita maamme eteen on tehty.

Olemme edelleen itsenäisiä, siitä toki veteraaneille kiitos. Mutta koska meille on taisteltu niin kovalla hinnalla tämä itsenäisyytemme, niin mitä se tarkoittaa meille? Mitä meidän pitäisi ymmärtää siitä, että juuri tämä elokuva näytetään itsenäisyyspäivänä?

Laitoin kyselyä sosiaaliseen mediaan. Miksi Tuntematon sotilas esitetään?

Tässä ote vastauksista:

Yhtenä pointtina sivistää tarinankerrollisin keinoin uhrauksista joita itsenäisyytemme säilyttämisen vuoksi on jouduttu tekemään, eikä toivottavasti jouduttaisiin vastaaviin enää. – T.T.

Pitkälti samoista syistä kuin arki-iltapäivien Suomi-Filmien uusinnat. Nostalgiannälkäisille ihmisille, jotka haikailevat menneitä päiviä kuka mistäkin syystä.
Ehkä siksi, että olivat silloin joskus nuoria ja vahvoja, elämä edessä. Tuntemattomalla ja Eppu Normaalilla on yhteistä se, että kumpikin jakoi aluksi kansaa (heh) varsin voimakkaasti, mutta nyt ne ovat osa yhteistä kulttuuriperintöä johon kuuluu suhtautua vähintäänkin hyväksyvästi nyökytellen. – J.B.

Koska Suomen itsenäisyys ja suomalaisuus katsotaan edelleen noiden sotien kautta. Ainakin mulle tulee itsenäisyyspäivästä heti ekana mieleen veteraanit ja sodat, vaikka suomalaisuus olisi aika paljon muutakin; sen juuret ovat kauempana historiassa ja sotien jälkeenkin on ehkä tapahtunut jotain asioita, jotka ovat vaikuttaneet maahamme. – T.L.

Isoja ryhmäidentiteettejä rakennetaan usein ihmisen kokoisten tarinoiden ja sankarihahmojen ympärille. ”Suomalaiset” on kansan pienuudesta huolimatta vähän iso ja abstrakti ryhmä mihin kylmiltään samaistua. Sankarit auttavat siinä. – N.K.

…todettakoon, ettei Tuntemattoman Sotilaan tehtävänä ole herättää mitään ajatuksia. Sen esittämisen tarkoituksena on ylläpitää status quota, jolloin tärkeitä ovat vain ne ajatukset jotka jäävät heräämättä. – J.R.

Mauno Koivisto sanoi aikoinaan Suomen idean olevan selviytyminen. Kun asiaa miettii, niin aika monet näistä suomimyyteistä (sisu, suo-kuokka-jussi, talvisota…) liittyvät siihen. – I.S.

Jos katson Tuntemattoman sotilaan, katson sen siksi, että voisin astua hetkeksi niihin saappaisiin, jotka joku toinen on toiselle antanut niitä etukäteen sovittamatta. Minä en niihin halua. – L.H.

Jaa’a, mistäs sen perimmäisen syyn aina tietäisi. 
En minäkään Tuntematonta katso, mutta tokkopa siitä haittaakaan ole, jos se tulee. Linnan juhlien kanssa sama juttu. Jollekin muulle saattavat olla se itsenäisyyspäivän juttu. Syystä tai toisesat. Jos sitä miettii, niin eipä Suomessa oikein itsenäisyyspäivän perinteitä muutenkaan ole riesaksi asti, on edes nuo kaksi. Joista toinen onkin selkeästi uudempi. 
Onko sillä loppujen lopuksi niin merkitystä, mikä sen perimmäinen motiivi on? – N.J.

Ehkä se kuuluu perinteisiimme. Elokuva sai minut katsomaan sitä syvällisemmin kun lapsuudenkodissa katsoin sen isäni kanssa kahdestaan muun perheen ollessa tätini järjestämillä itsenäisyyspäiväkahveilla. Isä oli itse ollut sodassa mukana ja ensimmäistä kertaa hän kertoi minulle minkälaista rintamalla oli ollut.
Herkkänä ja sosiaalisena miehenä hän oli toiminut ambulanssin kuljettajana. Se ei ollut helppo paikka niinkuin ei siellä mikään muukaan. Hän kertoi kuinka pahalta se sotiminen tuntui. Ymmärsin sen jälkeen miksi hän ei koskaan aikaisemmin ollut puhunut sota-ajasta. – R.P.

Olin hieman hämmentynyt. Kaikki meistä tiesivät, että Tuntematonta sotilasta esitetään ja melkein kaikilla meillä oli jokseenkin eri tulkinta siitä, että miksi. Joku arvioi, että kyseessä on ihan vain perinne, toinen näki että sillä ylläpidetään status quota, kolmas taas mietti, että historia edelleen koetaan sodan kautta.

Minulla on vielä yksi teoria. Kyseessä on varoitus.

Ottakaa tämä maa, se on teidän maa

13-3-5451089

Vietin 362 päivää Suomen armeijan riveissä viisitoista vuotta sitten. Kiitokseksi sain siitä pari kulmarautaa kaulukseen ja melko tarkan näkemyksen siitä, miten absoluuttisen hierarkian pohjalta toimiva organisaatio toimii. Enimmäkseen tuolloin mietin sitä, että miten ihmeessä voisin keksiä loppuelämäkseni puhuttavaa tästä vuodesta.

Taisi olla kansallinen veteraanipäivä ja paikallisia sotaveteraaneja kutsuttiin juhlistamaan päivää ja syömään kanssamme. Minä ja muut aliupseerioppilaat kuljimme pöytiin istumaan. Tehtävänämme oli jutella ja syödä veteraanien kanssa. Ei liene kovinkaan yllättävää, että tovin kuluttua keskustelu siirtyi sotaan ja sen jälkimaininkeihin.

Kaikki kolme keskustelukumppaniani näkivät asian jokseenkin samoin: sota oli kamala asia ja sen olisi kukin mielellään jättänyt käymättä. Sotiminen oli asia joka pakotettiin päälle, se määritti heitä kaikkia vielä tänäänkin.

Kun rauha oli solmittu ja rintamalta palattiin kotiin, oli aika alkaa rakentaa Suomea sen näköiseksi, kuin mitä siitä toivottiin. Jotkut ilkkuivatkin kadulla: miksi lähditte sotaan, te tappajat? Eivätkä kukaan osanneet sanoa, että olisivat lähteneet vapaaehtoisesti sinne. Mutta mentävä oli. Ja nyt mielellään vain jättäisivät sodan taakseen ja olisivat ihan vain ihmisiä. Suomalaisia.

He toivoivat, että ehkä me myöhemmät sukupolvet olisimme viisaampia.

Ja ehkä siksi meidän pitääkin katsoa Tuntematonta sotilasta nimenomaan itsenäisyyspäivänä. Ei siksi, että pelkästään kunnioittaisimme sotaveteraanien uhria ja loisimme heidän ylleen sankarimyytin. Sodassa harvemmin on sankareita. Tuntemattoman sotilaan tarkoitus on mielestäni olla varoitus siitä, mitä tapahtuu, kun maailmassa eri kansakunnat päätyvät jännitteisiin tilanteisiin.

Meidän pitää katsoa Tuntematonta sotilasta, että me ymmärrämme, mikä vastuu meillä on itsenäisyytemme kanssa. Että oppisimme historiasta. Tuntemattoman sotilaan pääroolissa pitäisi olla sota. Kuinka se on veristä ja kaoottista ja hirveää. Ja miten tärkeää on ymmärtää, että ne valinnat, jotka vapaasti teemme itsenäisenä kansana, muokkaavat myös maailmaa. Meidän täytyy ymmärtää oma vastuumme.

Väitän, etteivät veteraanit kaipaa kehujamme tai katteettomia kiitoksiamme, mikäli samalla ajamme eripuraa yhteiskuntaan tai maiden välille. Paras kiitos olisi se, että me katsoisimme eteenpäin ja ymmärtäisimme, miten toimintamme vaikuttaa muuttuvassa maailmassa. Miksi yhteistyö on niin tärkeää. Ja miksi meidän pitää kehittää Suomemme sellaiseksi, että se on hyvä paikka meille kaikille suomalaisille, riippumatta siitä millainen Suomi oli vuosikymmeniä sitten. Että ymmärtäisimme, että jokainen suomalainen on itsenäisen kansan edustaja.

Me olemme itsenäinen kansa. Me olemme vapaita tekemään Suomesta näköisemme. Meillä on vastuu siihen työhön. Sitä itsenäisyys ainakin minulle merkitsee.

Loppuun voisi tietysti siteerata vaikka jotain kansalliseeposta, mutta minä päädyn sittenkin vähän tuoreempaan lyriikkaan:

Te kaiken maailman pakanat
Jumalan selän takana,
kumarat vartenne nostakaa:
Ottakaa tämä maa – se on teidän maa
Ottakaa tämä maa – se on sen, ken sen haluaa.
– YUP: Kaiken maailman pakanat

Hyvää itsenäisyyspäivää.

”Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä!” eli teoria siitä, miksi äänestystulos yllätti taas

62d6ad11221c18523574ac81e5d6664a

Kerron teille sadun.

Olipa kerran eräässä kauniissa kuningaskunnassa kuningas, joka hallitsi hyvyydellään halki valtakunnan. Hän oli viisas ja varma päätöksissään ja hänen kansansa rakasti häntä yli kaiken.

Kun kuningas oli täyttämässä seitsemänkymmentä vuotta, päätti valtakunnan paras kirjailija kirjoittaa elämäkerran kuninkaan elämästä.

Takkatuli rätisi kirjastohuoneessa, kun kuningas istui mukavassa nojatuolissaan sen ääressä ja maisteli valtakunnan parasta viiniä. Kirjailija istui sohvapöydän vieressä olevalla tuolilla ja avasi lehtiönsä ja alkoi kirjoittaa sulkakynällä ylös kuninkaan muistelmia.

Kuinka hän oli päätynyt kuninkaaksi? Oliko kuningas kenties tehnyt jonkun suuren urotyön? Oliko hän kasvanut rooliinsa jo pienestä pitäen?

Kuningas naurahti ja siemaisi viinilasistaan.

– Itse asiassa, hyvä kirjailija, minä huijasin.
– Mitä?
– Minä huijasin olevani prinssi. Kerroin, että minulla oli paljon enemmän valtaa ja kokemusta, kuin mitä oikeasti oli. Itse asiassa minulla ei ollut mitään niistä. Kaikki oli keksittyä. Itse asiassa tämä linnakin, sen edellisen omistajan piti kuolla, että minä sain sen.

Kirjailija laittoi sulkakynän takaisin mustepulloon. Sitten hän uskaltautui kysymään sen kysymyksen, jota hän pelkäsi:

– Teidän korkeutenne…oletteko te pahis?

Kuningas katsoi kirjailijaa ja vastasi:

– Se riippuu katsantokannasta.

 

Presidentinvaalit, mediaspektaakkelien kunkku

Campaign 2016 Trump, Raleigh, USA - 07 Nov 2016

Tänä aamuna Yhdysvaltojen vaalihuoneistot menivät kiinni ja ääntenlaskun jälkeen omituinen ja pelottava tosiasia oli tapahtunut: kiinteistömoguli Donald Trumpista oli äänestetty Yhdysvaltojen uusi presidentti.

Tapahtui, kuten tapahtui jytkyn ja brexitinkin kanssa. Tietty osa kansaa oli täysin hämmentynyt siitä, miksi joku tekisi tuollaisen valinnan, toiset taas hekottelivat kuinka tämä oli näpäytys medialle, demokraateille ja arvoliberaaleille.

Miksi tämä asia yllätti meidät taas? Populistien ja arvokonservatiivien nousu on ollut jo pidemmän aikaa tiedossamme, käsittelin asiaa myös aiemmassa blogikirjoituksessani. Miksi siis jatkuvasti jaksamme yllättyä siitä, että tietyn politiikan edustaja nousee valtaan?

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä populismista ja pelkästä politiikasta. Ei. Nyt me näimme, kuinka kansan riveistä nousi vastenmielinen naisia mollaava ja heidän kourimisestaan puhuva miljonääri, jonka taktiikka päästä ykköseksi oli haukkua kaikki vastaantulevat ehdokkaat ja lyödä heitä vyön alle sitä tahtia, että heikompia hirvitti. Miten on mahdollista, että tällainen kaveri voi voittaa?

Esitän teorian.

Me emme nähneet Donald Trumpin menestystä ennakolta, koska me emme lukeneet tarinaa oikein.

 

Tarinatroopit ja mitä ne meille tekevät

death-savety_8844

Internetistä löytyy harvinaisen koukuttava TV Tropes -saitti, jossa listataan erilaisia trooppeja, jotka koostavat ympärillämme olevaa popkulttuuria. On juonitrooppia (prinsessa pitää pelastaa), hahmotrooppia (antisankari tai hyvis) ja muita vastaavia.

Yksi trooppi on hahmo, joka on Genre Savvy, genretietoinen. Tämä tarkoittaa sitä, että hahmo tietää, minkälaisessa tarinassa on ja minkälaisia lainalaisuuksia kyseiseen tarinaan yleensä kuuluu.

Esimerkiksi vampyyritarinassa genretietoinen hahmo tajuaa, että vampyyri on vampyyri, sille pitää näyttää valkosipulia tai pyhää vettä tai krusifiksiä ja sitten lyödä vaarna sydämeen. Tällä tiedollaan hän myös usein pelastaa päivän.

Sen lisäksi meillä on ei-genretietoisia hahmojakin. Näistä käytetään TV Tropesissa termiä Wrong Genre Savvy.

Hyvä esimerkki ei-genretietoisesta hahmosta ovat vaikkapa Terminator-elokuvan alussa olevat punkkarit:

5ee54bc8b673c511bd102054d1cd9c5e20112e86000b48f3cd4616b6e4050204

”Hah, me NIIN vedetään sua turpaan. Mikään ei voi mennä vikaan.”

Koska yleisö tietää katsovansa elokuvaa tulevaisuudesta tulevasta tappajarobotista ja kohtaus on melko lailla elokuvan ensimmäisiä, on selvää, että näiden kovisten ainoa pointti on näyttää, kuinka naurettavan helposti he ottavat Arskalta pataan. Hahmot taas eivät tiedä, että heidät on kirjoitettu leffaan vain ja ainoastaan piestäviksi.

Ulkoapäin tarinaa lukeva ja katsova osaa arvioida, mihin suuntaan tarina menee. Hahmot harvemmin sitä tajuavat. Siksi istumme sohvan reunalla ja huudamme ”Ei! Ei! Älä mene sinne! Älä tee sitä! Tyhmä! Pässi!”

Silti menevät ja tekevät. Tyhmät pässit.

 

Olipa kerran jos toisenkin

Syksyn aikana Yleltä tuli erinomainen kuunnelmasarja nimeltä Olipa kerran. Valitettavasti jaksot ovat jo poistuneet kuuntelusta (toivottavasti palaavat pian).

Sarjassa käytiin läpi satujen kulttuurihistoriaa, eri muotoja ja eri teemoja. Mieleeni jäi esimerkiksi erinomainen jakso Saapasjalkakissasta. Tarinahan sinänsä on tuttu, mutta selitän sen tässä lyhyesti:

Myllärillä oli kolme poikaa, joista ensimmäinen sai lahjaksi pellot, toinen taas myllyn. Kolmannelle ei jäänyt perittäväksi muuta kuin kissa.

Kissa oli kuitenkin maaginen ja pyysi itselleen saappaat sekä hatun, jossa oli sulka.. Vastineeksi hän lupasi, että hän järjestäisi myllärin pojalle mukavat oltavat. Saatuaan saappaat ja sulkahatun, hän juoksi pyydystämään saalista, vieden ne kuninkaalle ja kertoen, että nämä olivat Karapasin markiisin (myllärinpojalle keksitty arvonimi) lahjoja.

Sadun aikana kissa uskottelee, että suuret laidunmaat ovat myllärinpojan omia, samoin kuin hankkii pojalle oman linnan juksaamalla linnassa asuvaa velhoa. Hän usuttaa velhon muuttamaan itsensä hiireksi ja sitten syö hiiren.

Hän myös uskottelee, että pojan hienot markiisinvaatteet on varastettu. Koko homma perustuu valheeseen.

Lopulta myllärinpoika saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Hänestä tulee hyvä hallitsija, se, josta alussa kerrotaankin. Hän on kuitenkin käytännössä saanut pestinsä huijaamalla ja viekkaudella. Onko kissan toiminta oikein vai väärin? Miksi me itse asiassa kannatamme tätä hahmoa? Koska hän on sympaattinen?

Ja nyt tulee se olennainen juttu.

Trumpin hahmo esittäytyy hyvin erilaisena riippuen siitä, mistä häntä katsoo.

Syy, miksi minä en koskaan halua uskoa näitä asioita, on se, että se ei mene tarinan mukaan.

Minä olen oppinut tarinoista sen, että kiusaavat, tölvivät, röyhkeät ja ilkeät tyypit eivät voi voittaa. Se on malliesimerkki siitä opetuksesta, jonka saamme elokuvista. Itse asiassa useampaan otteeseen elokuvien rangaistus pahikselle ei riitä: jos pahis on elokuvan aikana pistänyt viattomia kylmäksi, niin pelkkä vankeusrangaistus ei riitä vaan yleisö vaatii, että pahiksen pitää kuolla.

Jos pahis on vain kiusaaja, häntä pitää tarinan lopuksi nöyryyttää. Hänelle pitää näyttää, että hänen käytöksensä ei ole hyväksyttävää. Tehtiin tämä miten tahansa, niin ajatusmalliin ei sovi se, että kiusaaja voisi voittaa. Että kiusaaja voisi menestyä.

Mutta elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan, ei vaikka sitä yrittäisi sellaiseksi median kautta rakentaa.

 

Yeeeeaaah, what’s up, America? *rousk rousk*

Yksi TV Tropesin listaamista hahmoista on Trickster. Se kuvaillaan sivuilla mm. näin:

A trickster is a character who plays tricks or otherwise disobeys normal rules and conventional behavior. The Trickster openly questions and mocks authority, encourages impulse and enthusiasm, seeks out new ideas and experiences, destroys convention and complacency, and promotes chaos and unrest. At the same time, the trickster brings new knowledge, wisdom and many An Aesop. Even when punished horribly for his effrontery, his indomitable spirit (or plain sheer foolishness) keeps him coming back for more.

Malliesimerkki Tricksteristä on tietysti Väiski Vemmelsääri. Aina askeleen edellä, aina vähän nokkelampi muita. Hahmo luo järjestelmään kaaosta, hän sanoo asioita joita ei saisi sanoa, hän on röyhkeä.

Eri näkökulmasta katsottuna Donald Trump ei välttämättä olekaan pahis. Hän näyttääkin veijarilta.

screenshot_2015-07-27_15-11-13-0-0

”I made America great again!”

En tarkoita sanoa tällä, että Donald Trumpin rasistinen politiikka olisi minun mielestäni mitenkään hyväksyttävää. En hyväksy sitä, miten hän töksäyttelee vastauksia, kuinka hänen käytöksensä ei ole valtiopäämiesmäistä. En näe häntä sopivana presidentiksi.  Hän on minusta misogynistinen ja rasistinen hirviö.

Mutta minä näenkin hänen tarinansa eri puolelta kuin kannattajat. Teoriani mukaan kannattajat näkevät hänet nimenomaan tricksterinä. Ja sitä Trump yritti myös koko kampanjan ajan itsestään luoda. Kuinka hän on erilainen. Hän on parempi kuin järjestelmä. Fiksumpi. Hän ei ole korruptoitunut.

Pointti on se, että trickster-hahmo harvemmin häviää tarinassaan. Hänen koko olemassaolonsa tarkoitus on se, että hän on järjestelmää fiksumpi. Hän on tavallisen tyypin avatar, joka osaa toimia tönkköjä tyyppejä vastaan.

Hän on kuin Kevin McAllister newyorkilaisessa hotellissa, jossa Tim Curryn esittämä julma concierge yrittää estää Keviniä asumasta huoneessa isänsä luottokortilla.

donald-trump-in-home-alone-2-20th-century-fox-640x480

Tässä kuvassa shokeeraavassa kaksoisroolissa!

Hän on Ferris Bueller, jota ilkeä reksi yrittää estää lintsaamasta koulusta. Hän on Haamujengi, jota ilkeä ympäristöviraston kaveri koittaa estää kanniskelemasta laittomia ydinreaktoreja selässä keskellä Manhattania.

Siksi Trumpin tarinassa on kaksi puolta.

On se puoli, jossa vastustajat pitävät mahdottomana, että hän voisi voittaa. Se ei vain ole oikein. On myös se puoli, jossa tukijat pitävät mahdottomana, että hän voisi hävitä. Se ei heidän nähdäkseen olisi oikein.

Kysymys on vain siitä, kuinka tarinaan asetetaan hyvis ja pahis ja ennen kaikkea mitä genreä rakennettu tarina edustaa.

 

Elämä on epäreilua draamaa

joss-whedon

George R.R. Martinin Song of Ice and Fire -kirjasarja, josta on tehty palkittu Game of Thrones -televisiosarja, on kuulu epäreiluudestaan.

Oikeastaan sarja ei ole epäreilu lainkaan. Sarja vain leikittelee kanssamme, asettaa meille odotuksia siitä, kuinka mielestämme tarinan pitäisi mennä. Sitten se näyttää meille, miten asiat oikeasti menevät. Kun pieni, mutta sympaattinen sotajoukko käy vasten suunnattoman suurta armeijaa, kuuluu vain litinää, kun sympaattiset sankarimme silvotaan jauhelihaksi. Me huudamme ruudulle epäreiluutta, koska tarinan kaari ei mene yleensä näin.

Mutta niinhän maailma kuitenkin menee.

Daavid häviää Goljatille. Amatöörien kehno lätkäjoukkue ottaa 60-0 turpaansa ammattilaismestareilta. Rakkaus ei sytykään tuosta noin. Sellaista elämä joskus on.

Tunnustan kuitenkin itse rakentavani tarinoita ihmisistä, jotka näen mediassa. Enkä rakenna niitä pelkästään itse, vaan tarina on tärkeä muutenkin. Artistille tai politiikolle. Se mahdollistaa samaistumispinnan.

Kun presidentinvaalit alkavat, vastakkainasettelu on herkullinen. Etenkin Yhdysvalloissa erottelu on selkeää: toinen on demokraatti, hippi ja älykkö. Toinen on republikaani, punaniska ja juntti. Ei kestä kauaa selvittää, ketä kannattaa ja kumpaa vastustaa. Siinä kohtaa helposti rakentaa tarinan, joka alkaa sitten muistuttaa säännönmukaisesti kolmen näytöksen taktiikkaa.

3-act-structure

Melkein jokainen näkemäsi elokuva noudattelee tätä.

 

Mutta Trumpin tarina on jo saatu parikin kertaa ruudulle. Se on Eddie Murphyn vuoden 1992 elokuva Arvoisa herra:

183825-1020-a

Kuin myös Robin Williamsin tähdittämä Man of the Year vuodelta 2006:

man_of_the_year_2006_film

Molemmissa poliittiseen asemaan nimenomaan päästään hyväksikäyttäen typerää järjestelmää. Eddie Murphyn hahmo lähtee politiikkaan ajaakseen omia asioita ja saadakseen rahaa vain kääntääkseen kelkkansa leffan puolivälissä ja muuttuakseen hyvikseksi.

Williamsin hahmo on taas tv:n huumoriohjelman juontaja, joka lähtee vitsillä mukaan kisaan. Hauskuuttaen hän saa kansan puolelleen ja sen myötä päätyy (tosin laskuvirheen takia) presidentiksi asti.

Muuta aiheeseen liittyvää on myös Black Mirror -sarjan jakso The Waldo Moment, jossa saman jutun tekee animaatiohahmo.

Mutta ehkä tämä tästä tällä kertaa.

Mitäs jos ensi kerralla, kun oletamme, että ei kai KUKAAN nyt TUOTA äänestä, me itse asiassa yrittäisimme katsoa, minkä tarinan sen tyypin kannattaja on saanut päähänsä? Ehkä hän näkee hyvin erilaisen mediahahmon kuin me.

Ehkä.

 

Synkkä mies seurasi nuorta naista juna-asemalta – vai seurasiko?

Halloween oli ja meni, mutta kerron teille tositarinan tältä syksyltä.

Tässä eräänä yönä nousi junasta lähiasemallamme eräs nuori nainen. Varsin siro, vaaleat hiukset, aika lailla Elovena-henkinen neito. Hän nousi portaat ja lähti kävelemään kohti kotiaan. Saappaiden korot kopisivat märällä asvaltilla, katulamput loistivat ja lätäköt heijastivat valoa.

Kun hän oli kävellyt jonkin matkaa eteenpäin, hän käänsi päänsä ja tajusi, että hänen takanaan käveli pitkä tummiin vaatteisiin pukeutunut juopunut mies. Nainen katsoi taas eteenpäin ja jatkoi varmasti ja tasaisesti kulkuaan, hieman rivakkaammin askelin.

Hetken kuluttua hän vilkaisi taas taakseen. Mies oli siellä edelleen, nyt lähempänä. Nainen päätti ottaa vielä rivakamman tahdin ja alkoi kaivella laukustaan varmuudeksi puhelinta.

Sitten hän käänsi päänsä vielä kerran. Mies oli kadonnut. Nainen jatkoi rivakkaa kävelyään vielä hetken, eikä ehkä aavistanut, kun mies katsoi hänen menoansa vielä kauempaa.

Tällaista voi tapahtua aivan tavallisena viikonloppuyönä rauhallisella helsinkiläisalueella, jolla asun.


No, ehkä arvasitte, että tässä on joku koukku.

Syy miehen katoamiseen on selvä: vaihdoin nimittäin suojatien kautta tien toiselle puolelle ja kävelin kotiin. Söin jotain pientä ja menin suihkun kautta nukkumaan.

Loppu.

 

Tule apuun, Angela

Ison-Britannian Lincolnshiressa baareissa on otettu käyttöön ns. Ask Angela -malli.

Idea on yksinkertainen: jos joku kokee olevansa treffeillä uhkaavassa tilanteessa, hän voi käydä pyytämässä apua ravintolan henkilökunnalta kysymällä Angelaa. Tämä on koodisana sille, että ravintolan henkilökunta tilaa vaikkapa taksin ja koittaa järjestää henkilön diskreetisti pois uhkaavasta tilanteesta. Erittäin mainio ajatus myös minun mielestäni.

Itselleni tämä tuli vastaan, kun entinen Star Trek -näyttelijä, nykyään internetaktivisti George Takei jakoi BBC:n jutun. Lähtökohtaisesti kaikki pitivät ajatusta hyvänä, kunnes vastaan tuli kysymys siitä, että mitäs jos tätä käytetäänkin väärin?

greatconcept

Ketju lähti näppärästi lapasesta ja sen vastaukset inspiroivat minua kirjoittamaan tämän blogitekstin.

Puhutaan seuraavaksi vähän minusta.

 

Mitä silmät ei nää

meaning-of-vault-boy-thumbs-up

Propsit sulle!

Minä olen yleisesti ottaen varmaan aika mukava kaveri. Paitsi että ette te minua usko. Sen takia laitoin kysymyksen sosiaaliseen mediaan tuttavilleni ja kysyin, että kuinka hyvin minuun sopivat termit:

  • kiltti
  • mukava
  • lempeä
  • vaaraton
  • hyväntahtoinen

Halusin tietää, että mikä tuntemieni ihmisten näkemys on. Seuraavassa joitakin lainauksia vastauksista:

Kohtuullisen hyvin sopii. Jos pitäisi sanoa sinusta viisi ensin mieleen tulevaa määritelmää, hyväntahtoinen voisi olla yksi niistä.- A.K.

Sanoisin, että erittäin hyvin. – T.N.

Olet mm. kaikkea näitä, mutta myös paljon muuta. – R.N.

Oot ehdottomasti hyväntahtoinen ja näkisin että pyrit lähtökohtaisesti olemaan mukava myös silloin, kun se vaatii todellista kärsivällisyyttä. – M.A.

En tunne tarpeeksi hyvin osaakseni vastata kovin suurella tarkkuudella. Lisäksi pitää huomioida erilaiset mielten vääristymät sekä tilanteiden, joissa ollaan tavattu, mukavuus.

Mutta henkilökohtaisella otannalla kallistuisin vaihtoehtoon, että enemmän joo kuin ei kaikkiin. – N.J.

Tosi hyvin kaikki. – K.A.

No en tiedä, kuinka paljon olet muuttunut n. viidessätoista vuodessa (!), en ole sua livenä nähnyt sitten lukion, mutta joo, mielestäni sopii kaikki. – S.K.

tosi hyvin kaikki – A.T.

Mukava lempeä ja hyväntahtoinen ehdottomasti, mutta lähtökohtaisesti en pidä ketään vaarattomana – L.P.

Olet oikeudenmukainen, suurisydäminen mies! Nokkela, hupaisa ja sinnikäs. Vaarattomaksi sinua en menisi moittimaan! ”The pen is mightier than sword”. – M.P.

Uskottava se siis on, olen todistettavasti hyvä jätkä. En tosiaankaan tekisi kellekään pahaa tai väkivaltaa tai muutenkaan.

Palataan takaisin tuohon George Takein keskusteluketjuun, josta mainitsin. Siinä lähdettiin siitä, että mitäs jos tätä Angela-järjestelmää käytetäänkin väärin? Mitä jos joku ilmoittaa epämukavasta tilanteesta baarin henkilökunnalle aivan turhaan?

Ennen kaikkea: miksi ihan tavallisista ja kivoista ihmisistä oletetaan, että he ovat pahoja? Eivät he välttämättä ole ikäviä lainkaan! Hehän voivat olla hyvinkin mukavia tyyppejä.

Sitä paitsi entäs jos se koko epämiellyttävä tilanne on vain sen toisen tyypin päässä? Miksi pitää tieten tahtoen leimata kiva tyyppi arveluttavaksi hahmoksi? Miksi tuo nyt haluaa poistua tästä tilanteesta kun vastahan tässä aloitettiin?

Ja tässä kohtaa keskustelu meneekin sivuraiteille. Toiset luulevat, että tässä reagoidaan heihin eikä siihen kuvaan, joka heistä lähtee. Se on tämän jutun ongelma.

Jos ahdistat toista, sinun pitää toimia siten, ettet ahdista enää. Sinä et näet päätä omasta ahdistavuudestasi.

 

Sä oot Batman

Otetaan esimerkiksi tuo mainitsemani alkutarina. Minun näkökulmastani homma meni näin:

Olin saapumassa kotiin ystävän 50-vuotissyntymäpäiviltä, jotka olivat venähtäneet melko pitkiksi, kello taisi lyödä kahta kun juna lopulta saapui asemalle. Korvanapeissani soi Spotifysta The Divine Comedy -yhtyeen tuore levy Foreverland, keskityin musiikkiin ja siihen, että jaksaisin kävellä asemalta sen muutamansadan metrin matkan kotiin asti.

Tajusin vähän aikaa käveltyäni, että edessäni tosiaan kulki nuori nainen, joka vähän hätäisesti vilkuili taakseen ja lähti kulkemaan nopeammin.

Pysähdyin ja vilkaisin vaatteitani. Joopa joo. Tummat kuteet, vähän humalainen askellus, iso kaveri. Hitto vie, jos en tietäisi, niin saattaisin itsekin katsoa vähän, että millainen tyyppi siellä takana kulkee.

Ja koska tajusin, miltä näytän, niin tiesin myös sen, mitä pitää tehdä: hankkiutua uhkaavuudesta eroon välittömästi. Siksi lähdin toiselle puolen katua ja kaarsin vähän kauempaa, katsoen kuitenkin että edessä kulkenut jatkoi matkaansa rauhallisemmin.

Ja nyt tulee se olennainen juttu.

Vaikka on niin, että minä olisin se maailman mukavin jätkä ja ehdottoman nasta tyyppi, niin ei sitä välttämättä päälle päin näe.

Siksi minulla on velvollisuus purkaa se tilanne. Se ei ole mitenkään henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan. Siinä ei sanota, että minä olisin joku pahis tai muuten ilkeitä tekoja tekemässä. Se ei liity minuun itse asiassa mitenkään. Se liittyy hahmoon, jonka se toinen näkee. Pelko ei ole minun päässäni.

Siksi minun on tärkeä auttaa.

Fakta on se, että jos jollakulla tuolla on pahat mielessä, niin hän aloittaa sen samalla tavalla kuin miltä minä näytin kulkiessani juna-asemalta. Seuraten vaivihkaa. Minä en sitä näe, koska minun harvemmin tarvitsee pelätä tuolla matkalla asemalta kotiin. Keskityin vain orkestrointeihin ja siihen, kuinka To The Rescue on tosi kova biisi.

Minä tiesin, ettei ole hätää. Mutta mistä se toinen sen olisi tiennyt?

Kuunnelkaa Batmania ja olkaa Batman:

itsnotwhoiamunderneathbutwhatidothatdefinesme

Nih.

Olkaamme siis tilannetajuisia ja tehkäämme itsestämme niin uhkaamattomia kuin voimme, etenkin silloin kun joku selvästi näyttää pelkäävän. Kierretään vähän kauempaa. Näytetään, ettemme ole pahiksia.

Näytetään, että olemme hyviksiä.

Kaikki persut ovat idiootteja ja muita valheita

Vuonna 2011 saavuin Suomeen lomalta juuri sopivasti eduskuntavaalien jälkeen. Maamme oli oppinut uuden sanan: jytky! Koska olen nuori urbaani kaupunkilainen, laitoin Facebookiin nokkelan statuksen.

screen-shot-2016-09-28-at-22-14-14

Kavahtakaa viiltävän sarkastista analyysiani!

Yhtäkkiä kaikki oli muuttunut, politiikkaan oli noussut vahva uusi puolue, jonka tärkein ominaisuus minulle oli selvä: he tuomitsivat koko maan junttiuteen.

pakottivat kuuntelemaan popedaa ja yötä
sekunnit kuin tunteja ruumiillista työtä
pakottivat kuuntelemaan popedaa ja yötä
joutsenlaulun jälkeen aina teki mieli lyödä

Kumikameli: Tuomittu juntiksi

Ilmiö tuntui jotenkin todella kummalliselta. Olin naureskellut joskus aiemmin maakunnissa ajellessani tienvarsimainokselle. Siinä viitasaarelainen sahuri, jolla ei ollut minkäänlaista poliittista kokemusta, vaati muun muassa ”rötösherroja kuriin”.

Jäin jo silloin miettimään, miten kukaan äänestäisi tuota kaveria. Että joo, varmasti hyvä vaalilupaus, mutta MITEN? Miten tämä kaveri varmistaisi sen, että hän pystyisi myös täyttämään lupaamansa asian? Millä ihmeen lihaksilla hän menisi kansainvälisiin neuvottelupöytiin ja hoitaisi ne rötösherrat kuriin? Kuvitteliko hän tosiaan, että politiikka on näin yksinkertaista?

Sahuri oli tietysti nyt jo (surullisen)kuuluisa Teuvo Hakkarainen ja hän oli yksi niistä, jotka olivat päässeet eduskuntaan vuoden 2011 vaaleissa.

Ei mennyt kauaakaan, kun nyt isoksi kasvanut puolue muutti politiikkaamme varsin perustavanlaatuisesti. Tämä ei ollut varsinaisesti hyvä asia. Se kuitenkin antoi aivan käsittämättömän määrän ammuksia laukoa vitsejä edustajia kohtaan, jotka toivat natseja käymään eduskunnassa, kommentoivat rasistisesti humalapäissään ja perustelevat eduskunnan puhujanpöntössä meemin arvoisesti:

Näytti, että perussuomalaisten rooli oli selkeä: kun he olivat oppositiossa, he huutelivat yksinkertaistettuja asioita ja haukkuivat muita puolueita, päähuutelijana toki puolueen puheenjohtaja ja primus motor Timo Soini.

Kun puolue väisti hallitusvastuun, todettiin, ettei se voinut mennä hallitukseen, koska politiikkaa ei tehdä yksinkertaisilla sutkautuksilla. Kun puolue lopulta lähti vuoden 2015 vaalien jälkeen hallitukseen, jäätiin odottamaan jännityksellä, kuinka he pilaisivat tämän maan.

Oli miten oli, yksi asia oli selvää. Näiden tyyppien äänestäjienhän täytyy olla täydellisiä idiootteja.

Gradusta toimintasuunnitelmaksi

Noin vuosi sitten puoluejohtaja Timo Soinin pro gradu -tutkielma silloisesta SMP:stä nousi taas puheenaiheeksi. Gradua voi lukea kuin toimintasuunnitelmaa, siellä puhutaan populistisen puolueen toiminnasta mm. näin:

Populistijohtajat herättävät voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. He ovat joko ihmisiä huijaavia demagogeja tai viimeisen mahdollisuuden tarjoavia pelastajia.

Populismin synnyn taustalla ovat yleensä syvät yhteiskunnalliset muutokset. Yhteiskunnallinen uudenaikaistuminen ja voimakas rakennemuutos muodostavat uhkan turvalliselle tulevaisuudelle. Populistien poliittinen kannattajakunta koostuu ihmisistä, jotka pelkäävät joutuvansa kehityksen jalkoihin. Populismin kannattajat tukeutuvat perinteisiin arvoihin ja hyveisiin.

Pelastajilla on pelkääville vastaus. He myötäilevät kansan mielipidettä, he kuuntelevat ihmisiä, he ottavat ihmiset tosissaan ja he luovat toivoa tulevaisuuteen. Populistinen pelastaja maalaa yleisölleen synkän kuvan, joka varmasti on monilta osin myös todellinen, ja antaa myös keinon uhkan voittamisesta.

Populistinen pelastussanoma ottaa aina yleisönsä. Populismi on tämänpuoleista gospelia, se on ilosanomaa köyhille ja vaikeuksissa oleville.

Tämän vuoksi populismi nousee uudestaan ja uudestaan. He yksinkertaisesti kertovat yleisölleen sen, mitä nämä haluavat kuulla.

Kansa on laaja käsite. Kun populistit puhuvat kansasta, he voivat tarkoittaa kaikkia ihmisiä tai tavallisia ihmisiä. Kuitenkin lähes aina populismi vetoaa tähän tavalliseen kansaan. Tavallisena kansana taas nähdään ne, jotka eivät ole eliitin jäseniä.

Timo Soini: Populismi – politiikkaa ja poltinmerkki: SMP:n roolinmuutos (pro gradu)

Soinin teksti siis kertoo tarkasti sen, mikä on myös Perussuomalaisten pointti.

He rakentavat vastakkainasettelun ”kansan” ja ”eliitin” välille. Ja tämä on se isoin ongelmamme.

 

Perussuomalaiset, politiikan Cheek

 

Älä ymmärrä kaikkee tahallaan väärin,
en tee tätä fyrkast vaik festareist rahaa taas käärin.
Mä heiluttelen vihaajille kuin oisin paraatissa,
äijis on yht’ paljon äijää kun salaatissa.

Sun on suotta täristä
Käsitä et pääliköt ei välitä
Nä-nä-nä-nä
Uh
Nä-nä-nä-nä-nää-nää

Vihaajat vihaa
Meitsi vaan takas vilkuttaa
Antaa niiden hiillostaa
Ei vois vähempää kiinnostaa
Vihaajat vihaa
Meitsi vaan takas vilkuttaa
Antaa niiden hiillostaa
Nä-nä-nä-nä-nää-nää
Nä-nä-nä-nä-nää-nää

Jare Henrik Tiihosen alias Cheekin menestyslevy Kuka muu muka ilmestyi vuonna 2015. Levyllä on 11 kappaletta. Näistä rapiat puolet käsittelevät sitä, kuinka Jare tekee juuri sitä mitä lystää eikä kukaan voi estää häntä. Toinen puolisko käsittelee paljolti sitä, miten kivaa elämä on kun on fyrkkaa.

Levyn sisällöstä voi olla montaa mieltä, mutta konseptointi on nerokas. Jare nimittäin jakaa ihmiset kahtia: on niin ylimielinen, että toiset väistämättä pitävät häntä vastenmielisenä ja sitten kääntää koko jutun ympäri, todeten että hän tekee mitä vain, häntä ei voi estää.

Käytännössä siis bisnesmalli menee siten, että Jare luo ensin itselleen ”vihollisen” jota vastaan hän sitten voi ”puolustautua”. Jos ihmiset eivät ärsyyntyisi Jaren provokaatioista, ei puolta levyn biiseistä voisi edes kirjoittaa.

Mutta musiikki on vain musiikkia. Se on harmitonta.

Politiikassa taas asiat ovat toisin. Asiat ovat monimutkaisia ja asioilla ei välttämättä ole yksikantaista oikeaa ja väärää vastausta. Ne ovat hankalia myös ihmisille, jotka ovat ottaneet asioista selvää.

Tähän rakoon Perussuomalaiset iskee.

timo-soini-007

”Nää-nä-nää-nä-nään-nä!”

Perussuomalaisten äänestäjät ovat usein ihmisiä, jotka ovat pettyneitä siihen, miten asiat ovat. Koska asiat ovat monimutkaisia, niistä kysyville usein joko selitetään monimutkaista jargonia tai sitten katsotaan vähän ylimielisesti ylhäältä päin että ”kuule, sinä et ymmärrä”.

Soini saapuu, kuten gradussaan kertoo, pelastajana paikalle ja kertoo ihmisille, että ”teitä on huijattu”. Hän kertoo, ettei mielipide voi olla väärä, jos se on oma mielipide. Hän pitää kädestä ja tukee.

Mutta Soini ei onnistu tässä, jos toinen osapuoli ei tee omaa osaansa. Ja siinä puhun perussuomalaisten vastustajista.

 

Perussuomalaisten menestys on sinun ansiotasi

Puhutaan nyt suoraan: en pidä populismista. Se sotii tismalleen Albert Einsteinin lainausta vastaan:

Kaikki pitäisi tehdä niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista, mutta ei yhtään sitä yksinkertaisemmaksi.

Yhteiskuntamme koostuu monenlaisista eri muuttujista. Kun yhtä muuttujaa sorkitaan, se osuu tuhansiin ellei miljooniin muihin muuttujiin. Kun liian monimutkainen asia yritetään mallintaa yksinkertaiseksi sutkaukseksi, mennään metsään ja huolella.

2784_latvala-jump-mickeys-2013_654_592x333

”Tiukka oikee, loiva vasen…tai no, aja vaan tätä tietä niin pitkään et tulee maaliviiva.”

Mutta se on turvallista ja helppoa. Populisti tulee paijaamaan ja lohduttamaan vain niitä, joita elämä on kohdellut kaltoin ja jotka kokevat, että heiltä viedään jotain pois. Ja jos eivät vielä koe, populisti kertoo, kuinka ihmisiltä viedään jotain pois.

Ja kun populisti on tehnyt työnsä oikein, ihmiset alkavat epäillä. He alkavat kokea, että heidän vihtaansa on kustu ja he alkavat elämöidä. Koko populismi alkaa riidankylvännästä.

Kun joku tällaisen kipinän saanut saapuu luoksemme ja alkaa naputtaa meille siitä, kuinka maahanmuuttajat vievät kaikki rahamme, kuinka rötösherrat vievät rahat ulkomaille ja kuinka homot nakertavat yhteiskuntamme peruspilareita, alkaa viestin vastaanottajilla kuohua. Näihin väitteisiin nimittäin täytyy aina saada yhteinen vihollinen, mielellään sellainen joka ei pääse keskusteluun oikein osallistumaankaan tai jonka yhteiskunnallinen asema ei ole korkea. Lisäksi väitteen on oltava poleeminen, sellainen joka ärsyttää.

Koska emme aina jaksa ymmärtää, äyskäisemme takaisin. Sitten pelastaja muuttuukin jo demagogiksi, kansankiihottajaksi ja lyö löylyä lisää: katso, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa! Huomaatko, miten se suuttui kommentistasi? Olet varmaan oikeassa! Hän yrittää vaientaa sinut! Hän yrittää viedä sananvapautesi!

Sitten tulee se kriittinen kohta, jossa emme enää jaksa populistisia väitteitä ja toteamme että HITTO SINÄ IHMINEN OLET TYHMÄ.

Ja siinä vaiheessa aivoissa viimein napsahtaa. Koska populistia kuuntelevat juuri ne ihmiset, joille on sanottu, ettei näistä voi tulla mitään. Että sinä et juuri nyt ymmärrä. Että anna nyt kun muut hoitavat nämä asiat.

Ja niin heidän päässään kuohuvat ne kaikki kerrat, kuinka heitä on lyöty maahan. Mutta ei enää.

Kauempaa populisti katsoo nahistelua ja tietää voittaneensa, kun ihmiset on saatu usutettua toistensa kimppuun.

 

Populismin pyhä kolmiyhteys

Tein tätä kirjoitusta varten lyhyen kyselyn siitä, ketkä kolme perussuomalaista tulevat ensimmäisenä mieleen.

Melko moni sai hajaääniä, mutta ehdottomille palkintosijoille nousivat Teuvo Hakkarainen, Jussi Halla-aho sekä tietysti itseoikeutettu diktaattori Timo Soini.

Kun siis kysytään kolmea ensiksi mieleentulevaa, niin on todettavissa, että yksi kolmesta (Hakkarainen) pölhöilee säännöllisesti. Hän onkin tavallaan perussuomalaisten ”Jeesus”, jalkautunut muiden joukkoon ja ottaa kannattajiensa synnit kannettavakseen.

Sen sijaan Halla-ahon ja Soinin julkisuuskuva on erilainen. Halla-ahon profiiliin kuuluu viileys ja ns. älykäs kommentointi. Hän on tarkka sanoistaan ja retoriikastaan, usein vaikkapa sosiaalisessa mediassa jättäen vain täkyjä seuraajilleen ja katsoen, kuinka he saadaan villiintymään.

Soinin älykkyys on myös selvää, hän toteuttaa omaa toimintasuunnitelmaansa tarkasti.

Näin ollen on omituista, että ajattelemme perussuomalaisia tyhminä. (Tai ainakin minä ajattelin/ajattelen.) Koko puoluetta ei voisi olla, jos sen johtaja ei olisi poikkeuksellisen älykäs, ainakin sosiaalisesti.

Teesini onkin tämä:

Perussuomalaiset luottavat siihen, että sitä puolueena pidetään tyhmänä ja sen kannattajia myös.

Tämä tarkoittaa sitä, että joka kerran, kun joku heittää ilmoille populistisen ajatuksen ja sen sijaan että rauhallisesti ja kärsivällisesti keskittyisimme asiaan ja purkaisimme sen, me toteamme ajatuksen esittäjän idiootiksi, me pelaamme Soinin pussiin.

Soini ei voi sanoa ”vihaajat vihaa”, jos vihaajia ei ole. Siksi plokikirjoituksissaan hän haukkuu koko ajan Vihreitä ja fillarikommunisteja. Hän hakee reaktiota. Hän hakee uhriutumista.

Nämä opit ovat menneet myös kannattajiin: kun äyskähdämme karskia kielenkäyttöä, keskustelu siirtyy heti sensurointiin ja sananvapauteen. Tämän myötä kaiken maailman MV-lehdet sun muut voivat myös yhtyä samaan laulukuoroon ja pidetäänpä asiasta Tampereella pian mielenosoituskin.

Joten ensi kerran, kun joku Perussuomalaisista esittää taas jotain todella typerää, röyhkeää ja kerta kaikkiaan kestämätöntä, ehkä pysähdymme hetkeksi? Ehkä meistä vain haetaan reaktiota.

Asia on sikälikin ajankohtainen, että piakkoin käytävissä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa toisena ehdokkaana on Donald Trump. Hän on päätynyt siihen missä on tismalleen samoilla periaatteilla kuin mistä tässä on puhuttu. Kärjistämällä ja luomalla toisin ajattelevista vihollisen.

Tämä kehitys jatkuu, ellemme tee jotain. Myös omalle ulosannillemme. Olkaamme siis sinnikkäitä, mutta kärsivällisiä. Etenkin nyt, kun kuntavaalit lähestyvät ja poliittinen keskustelu nousee taas pintaan.

Ei pelata populistin pussiin.

Lihansyöjien maa (2016) on melkein loistava kirja, mutta riittääkö se?

13138932_10154125717689876_6172998556630066749_n

Vegaanista currya Berliinissä vappuna 2016.

Tämän blogin ensimmäinen kirjoitus käsitteli veganismia sekasyöjän näkökulmasta. Kirjoitus levisi melko laajalti eri paikkoihin. Tuon kirjoituksen myötä sain kuulla, että Taru Anttonen ja Jukka Vornanen olivat julkaisemassa piakkoin kirjansa Lihansyöjien maa – Miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava (Into 2016).

Kirja- ja kulttuuribloggaavan vaimoni ansiosta opuksesta matkasikin meille arvostelukappale, tällä kertaa ihan minun tutkittavakseni – olinhan kiinnostunut nimenomaan siitä, että asiaa käsiteltäisiin asiapohjaisesti, ilman tyypillisiä keskusteluun saapuvia henkilökohtaisuuksia (joita tapahtuu dialogin molemmilta puolilta).

Lihansyöjien maa on kattava paketti siitä, mitä lihansyönti Suomessa tällä hetkellä on. Haastateltavina on laajalti eri alojen ihmisiä, joilla on joku kosketuspinta lihansyöntiin: on ravintotutkijaa, Animalian vaikuttajaa, poliitikkoa, maatalousväkeä kuin myös kokkejakin.

Kirja toimii melkein kuin vanha balladi – säkeistöt vaihtuvat mutta käytännössä jokaisen luvun, tai no, esseemäisen kirjoitelman loppuvaiheessa yhtyy puhuja kertosäkeistöön: liha on Suomessa liian halpaa ja kalliimpi hinta, kotimaisen suosiminen ja lihan harvempi syönti helpottaisi paitsi tuottajaa myös tuotantoeläimen elämää.

Kirja käy läpi eri tilojen toimintaa, paljastaa maatalousjärjestöjen lobbaamista ja listaa dataa muun muassa terveysvaikutuksista. Tietoa on niin paljon, että sen luulisi vakuuttavan helposti lukijan, vaikka kirjoittajien agendan voikin lukea jo otsikosta Miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava. Vornanen ja Anttonen ovat siis perustelemassa väitettään. Se ei ole mitenkään itsessään ongelmallista – hyvillä perusteluilla homma voisi toimia hyvin.

Kirja kuitenkin karahtaa yhdessä hyvin selkeässä kohdassa karille, mikä harmittaa näin lukijana aivan suunnattomasti.

Kirjan alkupuolella kirjoittajat (joista Anttonen on kasvissyöjä ja Vornanenkin käytännössä, hän syö takakansitekstin mukaan lihaa harvakseltaan) nimittäin alkavat puhua lihansyöjistä, eivät lihasta.

Prisman asiakkaat valikoivat ostoskoreihinsa makkaroita, pihvejä, leikkeitä ja erilaisia lihapitoisia valmisruokia. Mahtavatko he olla tietoisia siitä, että uusimmat, syksyllä 2014 julkaistut valtion viralliset ravintosuositukset kehottavat suomalaisia vähentämään punaisen lihan syömistä? (s.28)

Myöhemmin kirjassa käydään läpi myös esimerkiksi ekofeminististä ajattelutapaa, jossa lihansyöntiä verrannollistetaan patriarkaalista yhteiskuntaa ylläpitävään voimaan eli kuinka tosimies ei kasviksia syö, mutta naisille moinen sopii, koska naisten kuuluukin olla sävyisiä ja suopeita kuten kasvikset ovat. Jotenkin teksti ei tunnu tietävän, mitä kritisoi.

Välillä tulee melkein apaattinen olo. Melkein jokainen kirjan läpikäymä ajatus siitä, kuinka tuotantoeläinten oloja voi parantaa, päättyy jossain sivulauseessa todettuun asiaan, että eläin kuitenkin tapetaan lopuksi.

Ei siinä, tämähän on varmasti faktaa. Koska Anttonen ja Vornanen takakannessa jo kuitenkin kertovat oman suhtautumisensa, nämä kohdat tuntuvat turhilta ja vähän piikitteleviltä. Kirjailijat itse eivät kuulu lihankäyttäjiin, joita he tarkastelevat ulkopuolelta. Vähän kuin he katselisivat sumuisten vuorten gorilloja, jotka heidän ympärillään kulkevat.

Lihantuottajat ovat kirjassa järjestään sympaattisia tyyppejä, jotka kuvataan iloisiksi, jos kohta naiiveiksi ihmisiksi. He eivät selvästikään kirjoittajan maalaamina tajua omien tekemistensä seurauksia. He esittelevät kirjoittajille tiloja ja prosessejaan, kirjailija taas täydentää heidän sanomisiaan omilla ajatuksillaan. Tavallaan henkilökohtainen ote lähentää otetta kirjoittajaan, mutta vie viestiltä pohjaa.

Syy, miksi tämä harmittaa aivan suunnattomasti, on se, että noin 90% kirjan sisällöstä on todella hyvää ja asianmukaista tekstiä ja asian tarkastelua. Se olisi puhunut kirjoittajien puolesta sellaisenaankin. Kun jo viides tai kuudes haastateltu henkilö mainitsee, että lihan hinta on liian korkea ja lihaa pitäisi syödä harvemmin, perään lisätty ”Asiasta on vaikea olla eri mieltä” tuntuu tyrkyttävältä. Spontaanisti jostain päälle roiskahtanut neste teurastamokierroksella pyyhkäistään pois nopeasti, todeten ettei kirjoittaja halua ajatella, mitä se olisi.

Tällaiset semanttiset valinnat tuovat tuntua sille, että lukijan ajattelumallia halutaan manipuloida turhankin halvasti. Se taas lisää jatkuvasti halua sulkea kirja ja laittaa se pois, vaikka aihepiiri kiinnostaisikin. Lukijana haluaisin ainakin itse tehdä ratkaisuni itse kerrotun pohjalta, en ohjattuna. Tietoa kirja tarjoaisi siihen yllin kyllin.

Vielä omituisemmaksi homman tekee se, että kirjan loppupuolella haastatellaan ekologisen taloustieteen tutkijatohtori Markus Vinnaria, joka on itsekin vegaani.

”Hollantilaiset tutkijat ovat korostaneet, että lihankulutuksen vähentämiseen tähdättäessä ei kannata olla niinkään kiinnostunut kasvissyöjistä tai vegaaneista, vaan ennemmin siitä laajemmasta semivegetaristien porukasta, jotka ovat kiinnostuneita edes hieman vähentämään lihaa.”

Vegaaneihin verrattuna semivegetaristit ovat potentiaalisesti hyvin paljon suurempi ryhmä, ja jos kokonaislihankulutusta halutaan vähentää, entistä suurempi osa suomalaisista pitää saada mukaan. Mitä suurempi volyymi ja kasvisruokien kysyntä on, sitä kiinnostuneempia kauppaketjut ja elintarvikevalmistajat ovat.

”Siinä vaiheessa kun satunnaiset Ulla ja Maija päättävät kerran viikossa kokata quornia tai nyhtökauraa, silloin se kysyntä alkaa näkyä ja silloin kokonaislihankulutus alkaa väristä. Sellainen värinä herättää varmasti teollisuuden ja asiat muuttuvat todella kiinnostaviksi”, Vinnari maalailee. ”Olen jo pitkään odottanut sitä päivää, kun kaupan sisäänheittotuotteena on quornia tai nyhtökauraa eikä norjalaista lohta.” s.291

Jos kerran kirja itse jo kertoo, kuinka muutosta tehdään (eli saamalla suuret määrät semivegetaristeja mukaan), niin miksi kirjoittajat haluavat tökkiä sekasyöjiä? Se harmittaa, sillä tällaisella retoriikalla kirja jää helposti vain jo valmiiksi kirjoittajien ajatusten mukaan elävien luettavaksi.

Lihansyöjien maa olisi voinut olla todella vahva teos joka olisi rakentanut siltaa yli normaalin vastakkainasettelun ja on ikävä nähdä, kuinka täysin turhat asiat jättävät kirjasta pahaa makua suuhun. Kismittää etenkin, kun kirja on selvästi suunnattu sekasyöjille.

Pienet ongelmat, jotka vinouttavat tekstin vertautuvat siihen, että laittaisin mainiota kasvissapuskaa vegaaniystävilleni, mutta viime hetkellä lorauttaisin mukaan desin lihalientä. Lorautus olisi täysin tarpeeton mutta ajaisi lihaa syömättömät ystäväni pois ruoan luota.

Todella harmillista.