Damore, Google ja kehitysehdotukset: mitä oikeastaan ehdotettiin?

Richard Hendricks, HBO:n Silicon Valley -sarjan päähenkilö.

Alustan lyhyesti.

Muutaman päivän ajan internetissä on keskusteltu James Damoresta, Googlesta ja kymmensivuisesta manifestista, jonka Damore on kirjoittanut. Manifestin jälkeen Damore sai potkut. On täysin käsittämätöntä, että Google, joka ilmeisesti haluaa sananvapautta, sensuroi tällä tavalla sellaisia ajatuksia jotka eivät sen omaan vääristyneeseen kuvaan sovi. Kaikki Damoren esittämät ajatukset voidaan kuitenkin pohjata ihan oikeaan tieteeseen, joten nähtävästi nykyisessä poliittisesti korrektissa ilmapiirissä faktatkin voidaan lakaista maton alle.

Alustan uudestaan lyhyesti.

Muutaman päivän ajan internetissä on keskusteltu James Damoresta, Googlesta ja kymmensivuisesta manifestista, jonka Damore on kirjoittanut. Manifestin jälkeen Damore sai potkut. On järjetöntä, että potkuja kritisoidaan, sillä Damore onnistui seksistisellä tekstillään muuttamaan turvallisen työpaikan sellaiseksi, jossa naisten osuutta kritisoidaan ja annetaan ymmärtää, että miesten geneettiset ominaisuudet sopivat paremmin IT-alalle. Vähemmästäkin voisi antaa kenkää.

 


 

Niin. Periaatteessa James Damoren kymmensivuista manifestia voidaan tutkia monista näkökulmista. Yksi on kuitenkin jäänyt mielestäni puuttumaan – nimittäin se pragmaattinen. Miksi manifesti kirjoitettiin ja mitä Damore haki? Sen sijaan että pohtisin sitä, että pitävätkö Damoren lähteet paikkansa (todennäköisesti pitävät, kaverin CV on aivan huikea), mietitään sitä millaisia muutoksia Damore Googlelle olisi halunnut.


De-moralize diversity.

As soon as we start to moralize an issue, we stop thinking about it in terms of costs and benefits, dismiss anyone that disagrees as immoral, and harshly punish those we see as villains to protect the “victims.””

Mietitäänpä hetki tätä ajatusta. Damore sanoo, että jos yhdistämme asiaan moraalin, lopetamme sen pohtimisen hinta/hyöty-suhteen perusteella. Eli siis toisin sanoen arvotamme asioita muutenkin kuin rahan kautta. Toisin sanoen mitä Damore ehdottaa on se, että moninaisuuden lisääminen ei ole arvo sinänsä, vaan asiat pitää ajatella nimenomaan rahan kautta. Mutta onko Google tilanteessa, jossa sen pitäisi ajatella kaikkea vain kylmästi dollariperiaatteella? Onko se tulevaisuuden kannalta järkevä veto? Yksi olennaisimmista Googlen ajatuksista on aina ollut disruptio ja sitä harvemmmin saadaan aikaan monokulttuurilla.


Stop alienating conservatives.

Viewpoint diversity is arguably the most important type of diversity and political orientation is one of the most fundamental and significant ways in which people view things differently.

In highly progressive environments, conservatives are a minority that feel like they need to stay in the closet to avoid open hostility. We should empower those with different ideologies to be able to express themselves.
Alienating conservatives is both non-inclusive and generally bad business because conservatives tend to be higher in conscientiousness, which is require for much of the drudgery and maintenance work characteristic of a mature company.”

Mutta miksi konservatiivit joutuisivat olemaan ajatuksineen piilossa? Mikä niissä voisi vaikuttaa? Syy on useimmiten se, että konservatiivit puhuvat harvoin itsestään. Konservatiivisuuden peruspiirre on myös rajoittavuus, eli se, että mahdollisuuksien tasa-arvon sijaan osan pitäisi vain ”tyytyä osaansa”. Ironista on toki se, että tässä haetaan lupaa rajoittaa toisten tekemisiä ilman vastakritiikkiä, se on vain kirjattu ”open hostility” -termillä. Tämän voi päätellä siitä, että Damore vietti aikaa keskustellen Stefan Molyneuxin kanssa jossa hän totesi seuraavalla tavalla:

“I went to a diversity program at Google and it was all … it wasn’t recorded at all; it was totally secretive. I heard things I definitely disagreed with in some of our programs, and so I had some discussions with people there.” … “There was a lot of just shaming and ‘no, you can’t say that, that’s sexist’ … There’s just so much hypocrisy in a lot of things they are saying.”

Mutta sanotaan näin: ymmärrän miksi Damore sanoisi näin. En sano, että hän on oikeassa, mutta ymmärrän ehkä mistä hän tulee. Palaan tähän asiaan lopuksi.


Confront Google’s biases.

I’ve mostly concentrated on how our biases cloud our thinking about diversity and inclusion, but our moral biases are farther reaching than that.”

Omien ajatusvääristymien ja sokeiden pisteiden huomioiminen on tietysti aina hyvä juttu, joten tästä ei varsinaisesti ole vastaansanomista.


Stop restricting programs and classes to certain genders or races.

These discriminatory practices are both unfair and divisive. Instead focus on some of the non-discriminatory practices I outlined.”

Ensisilmäyksellä tämä on tietysti fiksu ajatus – miksi ihmeessä pitäisi olla vaikka joku ohjelma pelkästään naisille? Mutta sitten pitää miettiä juuri sitä miksi se on? Tietysti siksi, että sosiaalisesti IT-ympäristö on aika poikakoulu. Tämän osaan itse sanoa reilun kymmenen vuoden kokemuksella. Ja toisaalta miksipä ei olisi – samat tyypit sieltä teini-iän tietokoneporukoista päätyvät sinne IT-taloihin. Kenties nimenomaan tämän poikakoulumaisuuden ilmapiiriä Google yrittää näillä ohjelmilla rikkoa.

On tiettyä ironiaa siinä, että tämä tulee nimenomaan sen jälkeen, kun Damore on todennut että omat sokeat pisteet pitäisi nähdä. Tietenkään Damore ei IT-talon ”lajityypillisenä” työntekijänä osaa nähdä tätä asiaa. Sen osoittaa tietysti jo se, että hän lähtee hakemaan oireellisuutta evoluutiopsykologiasta sen sijaan että puhuisi yksilöille. Siitäkin huolimatta, että hän toteaa aiemmin kirjoituksessaan että:

”I’m also not saying that we should restrict people to certain gender roles; I’m advocating for quite the opposite: treat people as individuals, not as just another member of their group (tribalism).”

Ja sitä vartenhan nämä ryhmät on tehty – jotta porukka voisi olla ”vain” yksilöinä eikä sukupuolensa edustajina. Jos miettii, että aiemmin esimerkiksi Damore on esittänyt näkemyksiään ja kuullut niiden olevan seksistisiä, on melko suuri todennäköisyys, että hän ei ole puhunut asioista vaan ihmisistä. Tämä tietysti asettaa hänet ristiriitaan omien näkemystensä kanssa, mutta niin tapahtuu aika monelle.

Jatketaan.


”Have an open and honest discussion about the costs and benefits of our diversity programs.”

Keskustellahan voi ja pitää aina. Mutta voidaanko myös samalla pitää avoin ja rehellinen keskustelu nykyisen IT-kulttuurin hinta-hyötysuhteesta? Etenkin kun ensimmäinen lisäys on:

”Discriminating just to increase the representation of women in tech is as misguided and biased as mandating increases for women’s representation in the homeless, work-related and violent deaths, prisons, and school dropouts.”

Tässä kohtaa Damore nimittäin, ehkä tajuamattaankin, siirtää maalitolppia. Siinä missä hän on aiemmin keskustellut Googlen sisäisestä diversiteetistä, hän laajentaa nyt miesten puolelta sen koko yhteiskuntaan.

Mutta tässä on tietysti yksi pieni sokea piste: teknologiasta kiinnostumaton nainen (tai mies tai mikä tahansa sukupuoli) ei edes hae Googlelle töihin. Yhteiskuntamme on täynnä töitä, joihin se porukka hakeutuu. Siksi on hankalaa lähteä katsomaan koko yhteiskunnan kannalta sitä, onko jo ennalta tiettyyn työhön hakeutunut henkilö jotenkin biologisesti pätevä siinä. Etenkin kun Damore kirjoittaa aiemminkin yksilöistä. Siksi kyse ei ole siitä, millainen keskimääräinen henkilö sukupuolesta riippuen on, vaan millainen keskimääräinen Googlella työskentelevä henkilö sukupuolesta riippuen on. Siksi vaikka evoluutiopsykologisesti lähteet väitteelle pitävätkin paikkaansa, se ei tarkoita että väite olisi tulkinnut lähteitä oikein.

(”Mutta Tuomas! Damorehan on kuitenkin pitkälle opiskellut tätä asiaa!” Niin onkin, mutta ei se silti tarkoita sitä, että hän voi arvioida sosiaalidynamiikkaa biologian perusteella.)


Seuraava pätkä. Tai oikeastaan kaksi seuraavaa pätkää:

Focus on psychological safety, not just race/gender diversity.

We should focus on psychological safety, which has shown positive effects and should (hopefully) not lead to unfair discrimination.

We need psychological safety and shared values to gain the benefits of diversity

Having representative viewpoints is important for those designing and testing our products, but the benefits are less clear for those more removed from UX.

***

De-emphasize empathy.

I’ve heard several calls for increased empathy on diversity issues. While I strongly support trying to understand how and why people think the way they do, relying on affective empathy—feeling another’s pain—causes us to focus on anecdotes, favor individuals similar to us, and harbor other irrational and dangerous biases. Being emotionally unengaged helps us better reason about the facts.

Hetkinen nyt. Ensiksi Damore esittää, että pitäisi saada psykologisesti turvallinen ilmapiiri, jossa ihmiset voisivat työskennellä rauhassa. Sitten hän esittää, että esimerkiksi käyttäjäkokemussuunnitteluun voidaan tarvita monia näkökulmia, mutta ei välttämättä muuhun IT-työskentelyyn. Tai no, ”benefits are less clear”. Tämä tarkoittaa, että Damore ei näe sitä, miten myös koodin käsittely ja siihen liittyvä luova työ ovat ihan samalla tavalla kehitettävissä olevaa toimintaa.

Lopuksi hän sitten toteaa, että empatialle pitäisi antaa vähemmän painoarvoa, koska ”being emotionally unengaged helps us better reason about the facts”. Eli siis ensin pitäisi olla psykologisesti turvallinen ilmapiiri, jossa pitäisi voida laukoa epäempaattisia näkökulmia. Eikö hän todella näe ristiriitaa tässä asiassa? Uskon, että ei.


Ja miksi uskon niin? Päätellen tästä seuraavasta kohdasta:

Prioritize intention.

Our focus on microaggressions and other unintentional transgressions increases our sensitivity, which is not universally positive: sensitivity increases both our tendency to take offense and our self censorship, leading to authoritarian policies. Speaking up without the fear of being harshly judged is central to psychological safety, but these practices can remove that safety by judging unintentional transgressions.

Microaggression training incorrectly and dangerously equates speech with violence and isn’t backed by evidence.”

Tämä kohta oikeastaan selittää koko kymmensivuisen jutun. En usko, että James Damore on kirjoittanut mitään siitä ollakseen ilkeä tai jotenkin syrjivä. Uskon sen sijaan, että hän ei vain osaa oikein puhua ihmisille.

Seuraava on täysin omaa tulkintaani.

Haastattelujen perusteella Damore on ujo, vähän hiljainen ja vähän arka. Siis vähän niin kuin Richard Hendricks on Silicon Valley -sarjassa. Käsittämätön nerohan hän on, senhän näkee jo CV:stä. Siksi on melko helppoa lähteä miettimään, miksi hän kirjoittaisi näin: hän on tutkinut itse evoluutiopsykologiaa ja siksi lähtee keskusteluun kuten lähtisi mistä tahansa muualta: hänellä on lähteet ja hän sanoo asioita. Siksi hän ei välttämättä ymmärrä sitä, miksi hänen näkemyksensä voisivat olla loukkaavia tai harmillisia.

Damore itse ei mielestään arvota ketään. Mutta jos hänellä ei ole lainkaan tilannetajua, on helppoa tulla töksäytelleeksi asioita. Kun tähän reagoidaan takaisin, niin on helppo ymmärtää miksi hän kirjoittaisi manifestin – hän ei yrittänyt sanoa mitään pahaa, mutta siitä huolimatta hänen kimppuunsa hyökättiin. Siksi hän hakee sitä, että pitäisi ymmärtää intentio, että hän ei tarkoittanut pahaa. Sitä ideaa hakiessaan hän kuitenkin ampuu pahasti ohi.

Minä en usko, että James Damore on paha ihminen. Minä uskon, että hän on sosiaalisesti kehno tyyppi joka loistaa silloin, kun asioita pitää tutkia yliopistollisesti. Hän on vähän kuin tohtori Spock, joka näkee ihmisten toimintaa ja pitää sitä epäloogisena. Hän pohjaa pelkkään tietopohjaan ja sosiaalisesti hän on täydellisen avuton – jopa niinkin että hän ei pidä sosiaalista älykkyyttä oikein minään. Tämä näkyy jo pelkästään siinä, että hän olettaa, että faktat voitaisiin ottaa pöytään ilman tulkintaa. Sehän ei pidä paikkaansa. Matemaattisesti laskettuna vaikkapa armolla ei olisi mitään väliä.

En usko, että Googlella oli hyviä vaihtoehtoja tämän asian suhteen. Jos Damorea ei olisi irtisanottu, se olisi ollut viesti, että yhtiössä voidaan kirjoittaa manifesteja jotka eivät koske kirjoittajaa itseään. Irtisanominen oli kuitenkin silti ehkä vähimmän vahingon tie: Damorella ei todellakaan ole vaikeuksia löytää uutta työpaikkaa.

Loppuviimeksi kysymys on siitä, voiko Google hyväksyä ehdotuksia, joita Damorella oli. Nähdäkseni ei voi. Hyvin asian esittää ex-googlelainen Yonatan Zunger omassa näkökulmassaan.

Ja vaikka Damoren perusteluissa olisikin tieteellinen pohja, niin jo puhtaan inhimillisyyden vuoksi hänen ehdotuksiaan ei voida ottaa huomioon. Koska ehdotukset tehtiin myös julkisesti ja se sai aikaan mediahaloon, ei Googlella oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin toimia näin.

Maailmaa kun harvemmin voi laskea taskulaskimella.

Laista, laittomuudesta, oikeasta ja väärästä

 

Sunnuntai-iltana some kuhisi ja ihmiset osoittivat mieltään, kun tuli julki, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita oltiin palauttamassa yön tunteina Kabuliin, Afganistaniin. Kun savu hälveni ja lento oli lähtenyt, alettiin tutkia mitä oli tapahtunut.

Kun Ville Niinistö oli jakanut sosiaalisessa mediassa, että lennolle oltiin viemässä raskaana olevaa naista ja alaikäistä, oltiin tuohtuneita. Sitten kävikin ilmi, että kyseessä oli virhe: mainittuja henkilöitä ei oltukaan palauttamassa. Tai siis oltiin, mutta ykskaks illalla päätettiinkin perua jo tehty päätös virheen vuoksi ja poistaa tuo perhe säilöstä. Sitähän toki eivät ihmiset tienneet, kun lähtivät osoittamaan mieltä mielestään epäoikeudenmukaista päätöstä kohtaan.

Sitä ennen kuitenkin sosiaalisessa mediassa oltiin jo ehditty syyllistää asiasta innostuneita. Eritoten ihmisiä kritisoitiin siitä, että asetuttiin lakia vastaan. Että Suomi on oikeusvaltio, Suomessa lainsäätäjät säätävät lait ja niiden mukaan on elettävä.

Tullaankin siksi ongelmalliseen kohtaan, kun laillisuus yhdenmukaistetaan oikean kanssa. Laki on nimittäin hankala määrittämään mikä on oikein ja väärin, koska se on aina rajattu kankea malli yhteiskunnasta. Eikä se todellakaan pysty osoittamaan mikä on oikein ja mikä väärin.

 


 

Oikein ja väärin laittomasti ja laillisesti

Mietitään vaikka näin: Esimerkiksi punaisia päin kävely on määritetty laissa rikkeeksi. Jos kuitenkin esimerkiksi huomaa, että joku on jäämässä auton alle, niin tämän kiskaisu suojatieltä (ja sinne astuminen) on luonnollisesti moraalisesti kestävämpi ratkaisu kuin vilkaista vierestä, kun törmäys tapahtuu.

Samoin vaikkapa seuraava toiminta on ehdottoman lainmukaista:

  1. nähdä nälkäinen koditon ihminen
  2. hakea viereisestä ravintolasta hampurilainen
  3. mennä nälkäisen eteen syömään
  4. tiputtaa hampurilaisen jämät nälkäisen eteen
  5. kun nälkäinen tavoittelee hampurilaista, tallata se ivallisesti ja sylkäistä päälle

Laki on jo siis omassa muodossaan moraaliton (ei siis moraalinvastainen vaan moraaliton, tästä lisää Jussi Karin erinomaisessa tekstissä) ja siksi oikeusistuimissakaan ei ratkota sitä mikä on oikein tai väärin vaan sitä mikä on lainmukaista. Tämä juttuhan on ollut pohdinnassa vaikkapa Victor Hugon Kurjissa, jossa Jean Valjean päätyy vankilaan varastettuaan nälissään leivän.

Jotta jostain voi tehdä laillista, sitä varten on vain säädettävä laki. Ja lakihan itsessään on vain lainsäätäjän esitys, jota muut kannattavat. Ei Suomikaan ole vaikkapa kuolemanrangaistuksesta kuin demokraattisen äänestyksen päässä. Ja vuoteen 1949 astihan meillä se olikin.

Huomioitavaa on se, että meillä ei näitä ”laittomia ihmisiä” ollut kuin vasta hetki sitten, sitä ennen meillä oli paperittomia. Kuin hiuksenhienosti nimenomaan kansan valitsemat lainsäätäjät yön yli muuttivat termin.

Ja siksi tämä onkin niin mielenkiintoista juuri kielellisesti: kun puhuttiin siitä että Suomessa on paperittomia ihmisiä, me suhtauduimme heihin kuten nyt yleensä suhtaudutaan sodan keskeltä saapuviin. Kun termi muutettiin ”laittomaksi”, niin yhtäkkiä aloimmekin reagoida: ai nämä ihmiset rikkovat lakia! He eivät siis saisi olla täällä! Suomalaisen kunniaanhan on tärkeää nimenomaan laillisuus, se vertautuu rehellisyyteen. Ja rehellinenhän suomalainen tahtoo kokea olevansa.

Sen myötä palautuksia on alettu vaatia myös sisäministeriön tekemässä tutkimuksessa.

 


 

Laki muuttuu, venyy ja paukkuu

Kun vastakkain asetetaan turvapaikkapäätöksen ”lainvoimaisuus” ja toisaalta ihmisen ”laittomuus”, on helppo agitoida ihmisiä ajattelemaan sellaista henkilöä vastaan, joka ei täyttänyt niitä vaatimuksia, joita nimenomaan Suomen valtiolla oli.

Esimerkiksi nyt palautettujen turvapaikanhakijoiden olo Suomessa oli vielä viime toukokuussa laillista, kun Suomi toteutti humanitääristä suojelua:

Humanitaarinen suojelu on ollut oleskeluluvan perusteena, jos turvapaikan tai toissijaisen suojelun edellytykset eivät ole täyttyneet, mutta hakija ei ole voinut palata kotimaahansa sen huonon turvallisuustilanteen tai ympäristökatastrofin vuoksi. Huono turvallisuustilanne voi johtua aseellisesta selkkauksesta tai vaikeasta ihmisoikeustilanteesta.

Kun tämä säädös kumottiin, turvapaikkatarpeeksi ei enää riittänyt että ”siellä ammuskellaan ja räjäytetään”, vaan nyt turvapaikanhakijan piti olla hyökkääjän ensisijainen kohde JA päätyä kohteeksi Suomen valtion mielestä turvapaikkaan oikeuttavan syyn, esimerkiksi uskontonsa, vuoksi. Nyt palautuspäätöksissä saattaa lukea että kyllä, talosi on räjäytetty, mutta emme usko että se oli henkilökohtaisesti sinua uhkaava, teillä päin nyt talot vain sattuvat räjähtelemään.

On outoa, että joku haluaa kritisoida armollisuutta, ihan vain sanojen ”laki” ja ”laittomuus” vuoksi. Ja nimenomaan näissä sanavalinnoissa ja sivulauseiden käänteissä elää se moraali.

Filosofi Immanuel Kant muotoili asian kategorisessa imperatiivissaan muun muassa siten, että olisi toimittava niin, että toiminnasta voidaan tehdä yleinen moraalilaki.

Sunnuntaina ja maanantaina karkotuksia vastaan mieltään osoittaneet saivat osakseen kritiikkiä juuri siksi, ettei lainvoimaista päätöstä vastaan tulisi kapinoida. Monet mielenosoittajia kritisoineet totesivat, ettei heillä ollut kuitenkaan asiaan omaa kantaa, koska eivät olleet tutustuneet aiheeseen tarpeeksi. Jotain voinee kuitenkin pohtia, vaikkei asiaan syvemmin olisi perehtynyt? Moraalisesti voi varmaankin ottaa kantaa ajatukseen, että missä kohtaa on oikeutettua palauttaa henkilö tiettyyn paikkaan.

Oletetaan, että Helsingin keskustassa tapahtuu satunnaisissa paikoissa viiden kuukauden ajan räjähdyksiä, joissa kuolee kymmeniä ihmisiä. Menisikö sinne itse? Miksi sellainen paikka olisi hengenvaarallinen suomalaiselle (jota ulkoministeriö kehottaa kokonaan välttämään maata) mutta turvallinen afganistanilaiselle?

Tähän vastataan usein, että ”länsimaisella on suurempi riski tulla kidnapatuksi” ynnä muuta, mutta sitä en nyt hae. Kun tutkitaan Migrin raporttia Afganistanista vuoden 2016 lopulla, on yhteenvetona raportin alussa seuraava:

Afganistanin konflikti jatkui edellisvuosien lailla intensiivisenä myös vuonna 2016. Taliban-liike jatkoi maahyökkäysten tekemistä ja kykeni haastamaan valtion turvallisuusjoukkoja suurissa asutuskeskuksissa, kuten Lashkargahissa, Kunduzissa, Tirin Kotissa, Farahissa ja Maimanassa. Entistä laajemmalle alueelle levinneet taistelut nostivat maan sisäisesti siirtyneiden lukumäärän ennätyksellisen korkeaksi. Talibanin lisäksi paikallisen ISIS-haaran tekemät itsemurhaiskut suoraan siviilejä ja shiialaista hazaravähemmistöä kohtaan ovat aiheuttaneet huolta konfliktin muuttumisesta entistä sektariaanisempaan suuntaan. Lähde: Migrin raportti

Tänä vuonna pelkästään Kabulin alueella (joka on julistettu tarpeeksi turvalliseksi palautukseen) on tapahtunut jo viisi iskua, joissa on kuollut yhteensä ainakin 150 siviiliä.

Tähän voidaan nostaa vastineeksi että prosentuaalisesti iskuissa kuolleiden määrä on huomattavan pieni, onhan Afganistanin väkiluku reilut 30 miljoonaa ihmistä. Mutta siitä ei ole kyse. Mikä on se määrä ihmisiä, joiden kuoleminen on hyväksyttävää?

Siksi toisekseen, kun kävi ilmi, että lennolle ei oltukaan viemässä raskaana olevaa tai alaikäisiä, asiasta tuli jotenkin ”okei”. Miksi? Miksi on hyväksyttävää lähettää ketään vastentahtoisesti paikkaan, joka Suomen omien määritelmienkin mukaan ja jatkuvan uutisoinnin suhteen on ihan oikeasti vaarallinen?

Kyse on loppujen lopuksi tästä: mikäli on maa, jossa on olemassa jatkuvan konfliktin tila, niin onko ymmärrettävää, että joku tahtoisi sieltä pois? Jos on, niin eikö siinä tapauksessa tämä nykyinen laki mene oikeustajua vastaan?

Mitä silloin tehdään? Silloin muutetaan lakia. Sillä jos laki menee oikeustajua vastaan, on se yhteiskunnassa muutettava, se on malli siitä, miten toimimme. Laki ei itsessään ole hyvä tai paha, se on vain säädös siitä, miten me ajattelemme.

Ja vaikka en halunnut vaaleja sotkea tähän mukaan, niin todettakoon vielä: sunnuntaina äänestetään taas siitä, kuka asetuksia päättää, ehdottaa ja kannattaa. Jos tuntuu siltä, että laki ei mene oman oikeustajun mukaan, on syytä käydä uurnilla.

Kiitos.

Kirje turvapaikanhakijoista teille, hyvät ihmiset

Hei. Minä olen Tuomas.

En luultavasti tunne juuri teitä, jotka tätä tekstiä luette. Mutta minä oletan, että olette hyväntahtoisia ihmisiä. Minun on pakko ajatella niin, koska muussa tapauksessa me olemme hukassa.

Te ette tunne minua, mutta sillä ei ole mitään väliä. Se, mitä ajattelette minusta on toissijaista. En halua käännyttää ketään ”agendaani”. Minä vain haluan, että mietitte, miksi olette sitä mieltä mitä olette. Jos tämän jälkeen olette samaa mieltä kuin aiemmin, niin sitten sen on oltava niin. Jos tarkastelette faktoja ja toteatte, että kyllä, olette samaa mieltä kuin aiemminkin.

Mutta minun on pakko yrittää vielä. Miksi, palaan siihen hieman myöhemmin.

Kirjoitin tämän, kun luin viime viikolla julkaistun Sisäministeriön tilaaman tutkimuksen suomalaisten asenteista turvapaikanhakijoihin. Siinä todettiin, että keskustelu on tiivistynyt ääripäihin ja suurin osa ihmisistä on jossain keskellä. Haluan nyt käydä läpi muutaman väittämän, joita tässä keskustelussa nimenomaan näiltä “keskivaiheen” ihmisiltä on kuultu.


Lainmukaisuudesta

löytyy ääripäät, joista toisen mielestä polttopullot on ok kunhan niillä heitetään mamuja ja toisen mielestä kaikki ulkomaalaiset, erityisesti värilliset (ukrainalaisilla ei niin väliä) pitää ottaa Suomeen täydellä sosiaalituella ja mielellään vielä vähän bonuksilla

Sitten löytyy niitä ihmisiä, joiden mielestä maahanmuuton tai turvapaikanhaun ja maasta karkoittamisen tulee perustua tosiasiallisiin lainmukaisiin perusteisiin, eikä mihin tahansa satuihin ja nyyhkytarinoihin(kommentti eräästä Facebook-keskustelusta)

Tästä aiheesta on jo kirjoitettu lukuisia kolumneja, mutta kysytään nyt kuitenkin tässä uudestaan: jos ensin mainitut kirjoittavat omalla nimellään Rajat kiinni -kansanryhmässä, niin missä jälkimmäiset ovat? Usein tähän vastataan esimerkiksi Facebookin Rasmus-ryhmällä, mutta selattuani ryhmää läpi en löytänyt ainuttakaan kommenttia siitä, etteikö asioissa pitäisi kulkea lakipykälien mukaan.

Palautusta kritisoivien turvapaikanhakijoiden papereihin liittyy nimenomaan kummallisuuksia, kuten vaikkapa tämä:

Maahanmuuttovirasto katsoo, että perheesi kokema uhkaus ja ampumavälikohtaus liittyvät aseellisten ryhmien harjoittamaan yleiseen pelotteluun ja satunnaisiin kostotoimenpiteisiin asuinalueellanne.

Eli tämä tarkoittaa, ettei henkilöä varsinaisesti vainota, hänen asuinpaikkansa sattuu muuten vain olemaan turvaton. Jos turvapaikanhakijan talo on räjähtänyt, Maahanmuuttovirasto katsoo, että sellaista nyt vain sillä seudulla tapahtuu, ei sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Mutta ajatellaanpa tämä toisin päin: entä jos täällä sattumanvaraisesti talot räjähtelisivät ja sivumennen tulitettaisiin ohikulkijoita? Eikö se olisi, no, aika huolestuttavaa? Eikö sellaisesta paikasta pitäisikin päästä pois? Ja mitä tulee lakipykälien mukaisuuteen, niin:

Perustuslaki 9 §: ”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Eli jos Maahanmuuttovirasto kirjoittaa kielteisessä turvapaikkapäätöksessään vaikkapa näin:

Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi sen, että ISIS saattaa leikata kätesi tatuoinnin takia, jos palaat Samarraan.

Eikö silloin nimenomaan lain mukaan toimiessa tämä ole mennyt väärin? Ja tässä kohtaa, älkää ajatelko minua tässä. Laittakaa vain faktat vierekkäin pöydälle ja verratkaa. Jos perustuslaki kieltää palauttamasta henkilöä Maahanmuuttoviraston antamin perustein, niin eikö juuri yhtäläinen oikeustaju vaadi kritisoimaan asiaa?

Jos ei, niin miksi? Jos kyllä, niin miksi? Pohtikaa omalla kohdallanne asiaa. Älkääkä minulle vastatko vaan miettikää ihan vain mitä mieltä itse olette.


Itsestäänselvyyksistä

“Turvapaikkajärjestelmä perustuu vastaajien mielestä kuitenkin kansainvälisen suojelun tarpeeseen, ei paremman elämän etsimiseen ja niin sanottuun elintasopakolaisuuteen.” (Lainaus Ylen uutisesta)

Otetaan lainaus maahanmuuttoviraston sivulta:

Sinulle annetaan turvapaikka, jos oleskelet kotimaasi tai pysyvän asuinmaasi ulkopuolella siitä syystä, että sinulla on perusteltu syy pelätä siellä vainoa. Vainon syyn tulee olla alkuperä, uskonto, kansallisuus, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen tai poliittinen mielipide. Lisäksi edellytetään, että olet pelkosi vuoksi haluton turvautumaan kyseisen valtion suojeluun.

Esimerkiksi naisiin sukupuolen perusteella kohdistuva vaino voidaan ottaa huomioon turvapaikan perusteena. Tällöin vainon syynä voidaan pitää kuulumista tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään.

Sinulle ei anneta turvapaikkaa, jos olet tehnyt tai sinun voidaan perustellusti epäillä tehneen rikoksen rauhaa vastaan, sotarikoksen tai rikoksen ihmiskuntaa vastaan, törkeän muun kuin poliittisen rikoksen ennen saapumistasi Suomeen, tai YK:n tarkoitusperien ja periaatteiden vastaisen teon.

Toisin sanoen se, mitä mieltä kukin kansalainen on turvapaikkajärjestelmästä on täysin yhdentekevää – se on jo kirjattu ylös. Kukaan ei yksinkertaisesti voi harrastaa elintasopakolaisuutta turvapaikanhaulla, koska sillä on niin selkeät linjanvedot. Tai toki valehtelemalla voi yrittää, mutta sellaisen toiminnan tukijoiden löytäminen on edelleenkin melko lailla hankalaa.

Mutta mistä ajatus on tullut, että turvapaikkajärjestelmää käytettäisiin elintasopakolaisuuteen? Siitä jää todella nopeasti kiinni ja kuten palautusprosenteista huomaa, turvapaikanhakijoista vajaat 28% lopulta saa myönteisen turvapaikkapäätöksen.

Tilasto vuoden 2016 alusta.

Tilasto vuoden 2016 alusta lähtien.

Joten jälleen kerran on vaikea asettaa lainmukaisuutta jotenkin mielipidekysymykseksi. Se on se, mikä se on.

Vai onko turvapaikkajärjestelmää oikeasti mahdollista käyttää elintasoshoppailuun kun katsoo lukuja? Jos kyllä, miksi? Jos ei, miksi ei?


Inhimillisyydestä

“Kritiikitön maahanmuuttajan puolustaja syyllistyy räikeästikin inhimillisyyden uusjakoon. Se paistaa joidenkin taitavienkin kirjoittajien julkaisemista kirjoituksista. Kun he puolustavat maahanmuuttajia rikosten tekijöinä, he helposti sivuuttavat UHRIN ihan kuin hän ei olisi inhimillinen olento ollenkaan.” (Kommentti Jyri Paretskoin kolumnista)

Aloitetaanpa ensin tästä: turvapaikanhakijoiden niputtaminen kiintiöpakolaisiin ja kiintiöpakolaisten niputtaminen maahanmuuttajiin on aivan liian yksinkertaista. Jos haluaa olla maahanmuuttokriittinen, on selvitettävä faktat. Tässä kaksi asiaa:

  • Se, että joku on ulkomaalaistaustainen, ei välttämättä tarkoita sitä, että hän on maahanmuuttaja.
  • Se, että joku on maahanmuuttaja, ei välttämättä tarkoita sitä, että hän on turvapaikanhakija.
  • Turvapaikanhakija ei ole sama asia kuin kiintiöpakolainen.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Jos minä matkustan laivalla Tallinnaan, nautiskelen muutaman pullollisen väkijuomaa ja sitten julkisella paikalla helpotan oloani seinää vasten, kun on kova hätä ja saan sitten siitä sakot, niin kyseessä on ulkomaalaisen tekemä rikos. Se ei ole maahanmuuttajan tekemä rikos, koska minun ei tarvitse siirtää kirjojani Viron puolelle voidakseni tehdä siellä typeryyksiä.

Mutta tästä huolimatta toki on tapauksia, joissa turvapaikanhakijat ovat tehneet pahojaan. Lasketaanpa niitä hieman. Otetaan MTV3:n uutinen vuodelta 2016, kun siinä on selkeitä lukuja:

Kokonaisuudessaan poliisin tietoon tuli viime vuonna raiskauksia 1 063 kappaletta, joista epäilty on tiedossa 808 tapauksesta. Ulkomaalaisia epäillyistä oli 26, 9 prosenttia eli 217 tapauksista.

Raiskausrikoksista epäiltyjä turvapaikanhakijoita on 25[.]

Älkää ymmärtäkö tätä siten, että jotenkin vähättelisin rikosta, joka on kuvottava ja kamala. Mutta jos ulkomaalaisia epäiltiin 217 tapauksesta, joista turvapaikanhakijoita on 25, niin silloin on huomattava, että ulkomaalainen ei ole yhtä kuin turvapaikanhakija. Lisäksi kyseessä oli epäiltynä oleminen, ei vielä tuomio. Mutta otetaan nyt sellaiset hyvin maahanmuuttokriittiset lasit silmille ja oletetaan, että jos sitä voidaan epäillä, se on juuri niin. Mitä se tarkoittaa turvapaikanhakijoiden kohdalla?

Koska kyseessä oli vuoden 2015 tilasto, niin lasketaan vielä montako turvapaikanhakijaa prosentuaalisesti asia koski:

Kansainvälistä suojelua hakevien määrä vuonna 2015

Lähde: Migrin sivut.

Suomesta haki vuonna 2015 kansainvälistä suojelua siis 32 477 ihmistä. Näistä vuoden aikana 25 epäiltiin raiskauksesta. Se tarkoittaa sitä, että Suomesta haki turvapaikkaa vuonna 2015 32 452 ihmistä, jotka eivät olleet epäiltynä raiskauksesta. Kaikkiaan yleensä jostain rikoksesta epäiltiin 926 henkilöä. Se tarkoittaa sitä, että 31 551 henkilöä ei ollut tehnyt mitään väärää.

Eikö riitä, että rankaisemme vain rikoksen tekijöitä maamme lakien ja asetusten mukaan? Auttaako se uhria, jos rankaisemme ohessa myös syyttömiä henkilöitä? Onko se reilua? Vai kohtelemmeko silloin myös syyttömiä siten, kuin he eivät olisi inhimillisiä olentoja ollenkaan?

Oletan, että sinä olet suomalainen kuten minä. Onko reilua, jos minä tekisin jotain väärin ja sinua rangaistaisiin siitä? Oletetaan tuo aikaisempi Tallinna-vertaukseni. Jos minä törttöilen toisessa maassa, niin pitäisikö sinulta evätä pääsy Viron puolelle?

Jos ei, miksi ei? Jos kyllä, miksi niin? 

***

Sopeutumisesta

[S]uomalaisilla on selvityksen mukaan aitoa halua auttaa niitä, jotka todella tarvitsevat apua. Tulijoilta odotetaan kuitenkin, että he sopeutuvat suomalaiseen elämäntapaan. (Lainaus Jyri Paretskoin kolumnista.

Mitä on suomalainen elämäntapa? Lainauksessa ei puhuta siitä, että noudatettaisiin Suomen lakia, koska se on itsestäänselvää – maassamme tulee olla yhtälainen lakien oikeus ja velvollisuus itse kullekin.

Mutta mietitään suomalaisuutta itsessään? Menemmekö kliseiden mukaan siten, että bussissa on istuttava hiljaa? Käytettävä hillitysti mausteita? Pitääkö Suomen jääkiekkojoukkuetta kannattaa? Mentävä naimisiin, hankittava kaksi lasta ja farmariauto?

Jos tutkitaan suomalaista elämäntapaa, en itsekään osu kaikkiin sen stereotyyppeihin täydellisesti. Ystävistäni nyt puhumattakaan, he ovat riemukkaan rikas sekoitus taidehörhöjä, juristeja, it-velhoja, poliiseja tai vaikkapa sairaanhoitajia ammatillisesti. Joku on naimisissa, toinen ikisinkku, kolmas avoliitossa, neljäs polyamorinen. Kaikki ovat syntyperäisiä suomalaisia, vanhempansa ja isovanhempansa myös. Joku pitää musikaaleista, toinen seuraa lätkää, kolmas rakentelee pienoisrautateitä, joku bodaa.

Jouluisin ollaan perheen kanssa, kavereiden kanssa baarissa, joku hiljentyy yksin, joku taas matkustaa Thaimaahan piippalakin kanssa.

Meidän kulttuurimme elää ja kasvaa ja kehittyy. Lähtökohtaisesti Suomi on vapaa maa ja siksi täällä pitää voida tehdä mitä haluaa kunhan ei riko lakia tai aiheuta muille vahinkoa. Mikä siis on se suomalainen elämäntapa, johon turvapaikanhakijoiden pitäisi sitoutua? Odotammeko toisilta enemmän kuin mihin itse suostumme sitoutumaan?

Jos niin, miksi? Jos emme, miksi emme?

***

Lopuksi

Kuten sanoin aiemmin, minä en halua käännyttää ketään. Minä toivon vain, että kun me suhtaudumme muihin ihmisiin, suhtaudumme siten, että he lähtökohtaisesti ovat hyvien puolella. On totta, että siinä saattaa joskus polttaa näppinsä ja siinä tapauksessa luottamus pettyy. Mutta mikäli lähdemme siitä, että pintapuolisesti arvioimme toisemme uhaksi, päädymme tähän samaan tilanteeseen uudestaan ja uudestaan.

Perussuomalaiset toteavat jatkuvasti, kuinka heitä ei kuunnella vain siksi, koska heidän puolueensa on sellainen kuin se on. Asiasta avautui myös puolueen puheenjohtajuutta hakeva Jussi Halla-aho taannoin YouTube-videossaan. Eikö siksi olekin ironista, että vapaaehtoisesti puolueeseen liittynyttä henkilöä ei saisi yleistää mielipiteiden vuoksi, mutta henkilö, joka on syntynyt tiettyyn kulttuuriin, on varmuuden vuoksi käsiteltävä uhkana?

Kuten sanottua: minun on pakko uskoa siihen, että te olette hyviä ihmisiä. Minun on pakko. Muussa tapauksessa kyynistyn ja kyynistymisestä ja yleistämisestä ongelmat tulevat. Kun totumme kielenkäyttöön jossa on olemassa kasvoton ihmisryhmä, jota voi kutsua yleistävällä termillä. Jokainen meistä on yksilö, ihan jokainen.

Ja jos kohtelen juuri Sinua huonosti, vaikka et ole tehnyt mitään pahaa, on melko suuri mahdollisuus, että se käytös menee siitä vielä eteenpäin. Pysäytetään se nyt.

Ennen kaikkea, miettikäämme mitä mieltä olemme. Kyseenalaistakaamme ajatteluamme. Miettikäämme sitä, ovatko ne asiat, joihin uskomme totta. Vaikka se vaatisikin mielensä muuttamista.

Enkä minä sano, että mielipidettään pitäisi välttämättä muuttaa. Ei tarvitse myöskään olla täydellinen eikä edes pitää kaikista ihmisistä. Mutta ystävällisyys, se on tärkeintä.

Sitä minä ehkä tässä yritin sanoa. Kiitos, jos luit tänne asti. Se on minulle tärkeää.

Voin selittää kaiken – eli siis mitä?

Puolisko oli eilen aika taitava, #voinselittääkaiken-ilta oli hieno. ❤ @madhousehelsinki #musiikki #puhe

A post shared by Linnea (@kujerruksia) on

Heippa vaan. Minä olen Tuomas. Minä olen lauluntekijä ja huono keikallakävijä. Siksi minä tein esityksen nimeltä Voin selittää kaiken.

Antakaahan kun avaan vähän ajatusta.

Aiemmin kävin livekeikoilla melko paljonkin, mutta nyt yhtäkkiä huomasin, etten enää jaksanut. Etenkin tuntemattomampien bändien konserteista alkoi tulla minulle pakkopullaa syistä, joita sitten lähdin etsimään.

Rupesin tutkimaan omaa käytöstäni: pari ensimmäistä biisiä meni mainiosti mutta kolmannen tai viimeistään neljännen kohdalla en oikein enää jaksanut keskittyä. Ensin tönäisin koko ajatuksen kategoriaan ”sinusta on tullut keski-ikäinen” mutta se vaikutti enemmän siltä, että luovuttaisin asian suhteen. Musiikki kuitenkin kosketti, mutta siihen ei jaksanut keskittyä. Mistä tämä johtui?

Seuraavaksi aloin pohtia, johtuisiko homma ärsykemyrskystä, joita piippaava kännykkä tai jatkuvasti pauhaava Spotify aiheuttivat. Sekin tuntui vähän turhan helpolta syyltä – eikä välttämättä edes paikkansapitävältä, sillä kautta aikainhan yhtyeet ovat rakentaneet settilistansa draaman kaaren mukaan, että yleisön mielenkiinto pysyisi yllä.

Ja joku urpo huutaa kuitenkin aina että "soittakaa Paranoid" ja luulee, että se on hauskaa.

Ja joku urpo huutaa kuitenkin aina että ”soittakaa Paranoid” ja luulee, että se on hauskaa.

Mutta entä jos kukaan ei tunne niitä kappaleita? Entä jos niiden ympärille ei voi rakentaa mitään jo valmiiksi tuttua? Jotkut toki soittavat cover-kappaleita, mutta sekin tuntuu tylsältä. Tuntuu siltä, että ajatellaan, että bändin pitäisi aina viihdyttää. Tai korjataan näin, VAIN viihdyttää. Että asioiden pitäisi olla niin helposti omaksuttavia, että yleisön ei tarvitse juuri vaivata päätänsä. Keikalle tullaan fiilistelemään, otetaan pari olutta, se on mukavaa aikaa.

Aloin miettiä, miten kappaleet, jotka eivät oikein sovi baariympäristöön, voitaisiin saada ihmisille tarpeeksi tutuiksi jotta he jaksaisivat keskittyä vaikkapa sanoituksiin. Aloin miettiä, miten nimenomaan minut saataisiin kiinnostumaan jonkun lauluntekijän uudesta biisistä.

Muistin, että VH1-kanava esitti aikanaan ohjelmasarjaa nimeltä Storytellers. Siinä eri artistit kertoivat tarinoita biisiensä takaa. Koska en juuri ollut tutustunut ohjelmassa oleviin artisteihin, suurin osa heidän soittamastaan musiikista oli uutta (vaikka esiintyjät olivatkin hyvin tunnettuja). Tarinat biisien takaa (tai oikeastaan sivusta) olivat kiehtovia ja alustivat seuraavaksi tulevaa esitystä hyvin. Voisiko tämä toimia myös silloin, kun kukaan ei tunne artistia?

Muistin myös Billy Joelin eräällä kokoelmalla olleen bonuslevyn joka oli pianistilauluntekijän “kysymyksiä ja vastauksia” -keikan äänite. Siellä Joel kertoi esimerkiksi siitä, kuinka oli rakentanut kappaleensa Scenes from an Italian Restaurant. Ohessa tuo klippi, joka on ehkä yksi parhaista kymmenminuuttisista joita olen internetistä katsonut:

Mutta miten jutun saisi vielä kiinnostavammaksi? Entä jos yrittäisi tehdä kappaleiden ympärille rakenteen, jonka myötä yleisön olisi helppo tietää, montako kappaletta oli vielä tulossa, montako oli menossa ja muutenkin sorvata jutusta enemmänkin esityksen? Minkä piti olla ennustettavaa, minkä taas yllätyksellistä? Ja toisaalta biiseistähän pitää aina karsia juttuja pois, koska lauluun mahtumaan ei paljoakaan saa / yksi ilo vaan sopii lauluun kerrallaan / tai yksi suru vaan.

Entä jos kertoisi niitä asioita, jotka eivät suoranaisesti ole sen laulun tarina, mutta alustaisivat sen maailmaa, pohtisi niitä asioita jotka olivat päässä pyörineet ja sitten sen päätteeksi soittaisi laulun, joka oli syntynyt kaikkien näiden pohdintojen yhteisvaikutuksesta? Mitä jos varastaisi ideoita Bo Burnhamin stand upista, Ted Talkeista ja kaikesta muusta mahdollisesta ja rakentaisi siitä esitysten Frankensteinin hirviön? Sellaista joka ei ole pelkkää musiikkia tai pelkkää puhetta tai pelkkää teatteria vaan jotain kaikkea tältä väliltä?

Voisiko se toimia? Tekeekö joku näin? Miksi ei tee? Entä jos koko juttu vain hajoaa käsiin?

Mietin pitkään, uskaltaisinko. Sitten totesin, että haluan kokeilla. Aloin kirjoittaa esitystä, joka olisi sellainen mikä mielessäni oli pyörinyt. Sellainen, jossa kappaleiden välissä avattaisiin ajattelua muutenkin. Voisi puhua suoraan näkemyksistään maailmasta. Musiikki ehkä puhuisi puolestaan, mutta siitä poisjääneet ajatukset tarvitsivat kertojan.

Sen myötä Voin selittää kaiken syntyi. Tai oikeastaan se pakottui olemassaoloonsa, sillä Mad Housen Heidi ja Markus järjestivät minulle lavan, jossa tehdä tätä. Ja valo- ja äänimies extraordinaire Sami Kemppainen tuli minulle avuksi.

Ensimmäinen esitys meni vielä jotenkin pelokkaana. Mitä jos tämä ei toimikaan? Toinen esitys taas oli paljon varmempi ja tiesin, että haluan tehdä juuri tätä ja juuri näin.

Kolmas Helsingin esitys on tulossa 29.3.2017 (tätä kirjoittaessa se on vielä tulevaisuudessa) ja sinne saa lippuja vaikkapa Lippupisteestä.

Tällä haavaa se on viimeinen esitys, mutta saattaa olla että tulevaisuudessa esitys löytää tiensä johonkin muuallekin…mutta siitä lisää myöhemmin.

Jos kiinnostuit, tule ihmeessä katsomaan!

Härskisti hei tätä ruokotonta aikaa kun ruma sana sanotaan niin kuin se on (eli vastine Jyri Paretskoin 14.3.2017 kolumniin ”Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen”)

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Helsingin rautatientorilla.

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Helsingin rautatientorilla. (Kuva: ESS)

Luin eilen illalla kirjailija Jyri Paretskoin Kalevaan kirjoittaman kolumnin Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen. Koin tarpeelliseksi kirjoittaa siihen vastineen.

1.3. pidin Voin selittää kaiken -esitystäni Mad Housessa Suvilahdessa. Viikkoa aiemmin sain sähköpostia tuottajalta. Hän kysyi esityksen tarkkaa kestoa, sillä shown perään samassa tilassa järjestettäisiin tilaisuus, jossa luettaisiin ääneen hylättyjä turvapaikkahakemuksia. Tapahtuman tarkoitus oli lukea ääneen ja dramatisoimatta kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Se nimittäin tuo päätöksen absurdiuden ihan eri valoon. Ajatus kuulosti todella mielenkiintoiselta.

Antakaahan kun annan esimerkin. Otin yhden pätkän kielteistä turvapaikanpäätöstä MigriLeaks-sivulle ja laitoin sen sellaisenaan puhesyntetisaattorin luettavaksi. Tai no, lähes – syntetisaattori salli vain lyhyemmän merkkimäärän, joten Maahanmuuttovirastoa käsitellään ensimmäisen maininnan jälkeen vain virastona. Tietosisältö pysyy silti samana:

Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi myös sen, että järjestö on räjäyttänyt sekä työpaikkasi että talosi, mutta Maahanmuuttovirasto on katsonut, että niin on tapahtunut Mosulin yleisestä turvattomasta tilanteesta johtuen. Talon räjäytys on luonteeltaan omaisuuteen kohdistuva teko eikä Maahanmuuttovirasto pidä sitä vainona. (Lähde: MigriLeaks)

Kun asiat sanotaan kummemmin niitä paisuttelematta, niiden kummallisuus tulee esille. Siksi tuo performanssi onkin niin tehokas: sitä ei voi syyttää asioiden paisuttelusta tai vääristelystä, koska faktat ovat täysin ohittamattomia: tämä on se, mitä se on.

Paitsi tietysti Jyri Paretskoin mielestä. Hän kirjoittaa Kalevan kolumnissaan näin:

”Lukemalla tarkkaan valittuja kielteisiä turvapaikkapäätöksiä pyritään kuulijoille epäilemättä luomaan mielikuvaa epäinhimillisistä ja ilkeistä virkailijoista, jotka ymmärtämättömyyttään tai ilkeyttään tekevät vääriä ja huonoja päätöksiä, joiden seurauksena turvapaikanhakijat lähetetään varmaan kuolemaan.

Mielikuvilla pelaaminen ja osatotuuksien kertominen on varmasti harkittua. Luettavaksi valikoituneet päätökset ovat jo valinta itsessään, samoin päätös siitä, mitkä kielteiset tai myönteiset päätökset jätetään lukematta.”

Hetkinen nyt. Siis TIETYSTI nämä päätökset on valittu erikseen luettavaksi. Nimenomaan sen takia koska juuri nämä päätökset ovat niitä, jotka kuulostavat arveluttavalta. Otetaan toinen esimerkki: kuvitellaan, että joku sairaala tekee useamman todella vakavan virheen, jossa potilas joko kuolee tai on hengenvaarassa. Pitäisikö silloin näistä virheistä jättää keskustelematta, koska ei kukaan varmastikaan ilkeyttään virheitä tee? Ja kuitenkin jatkuvasti jätetään mainitsematta, kuinka hyvää työtä sairaala tekee muiden potilaiden kanssa. Eikö se paina vaakakupissa yhtään?

Jostain mystisestä syystä kolumnissa esitetään, että näiden arveluttavien kielteisten turvapaikkapäätösten lukemisen loppupäämääränä olisi se, että jokainen turvapaikkaa hakeva otettaisiin Suomeen. Eihän se nyt niin mene. Turvapaikkahakemus, kuten Paretskoi myös itse toteaa, on yksilöllinen:

”Ensimmäiseksi päätöksessä kerrataan, mitä turvapaikanhakija itse on tilanteestaan kertonut. Sen jälkeen arvioidaan hakijan kertomuksen uskottavuutta sen valossa, mitä maan tilanteesta tiedetään, ja kerrotaan ne seikat, joiden perusteella oikeudellinen arviointi on tehty. Hakijalle selvitetään myös kansainvälisen suojelun kriteerit sekä se, täyttyvätkö nuo kriteerit hakijan kohdalla. Lisäksi arvioidaan, uhkaako hakijaa tulevaisuudessa vaino kaikkialla hänen kotimaassaan.”

Tämä pitää paikkansa. Kysymys onkin nimenomaan siitä, onko näiden kesken olemassa ristiriitoja. Ne seikat, joiden mukaan oikeudellinen arviointi tehdään, eivät välttämättä pidä paikkaansa – perheitä on erotettu kun 13-vuotiaalle todetaan, että huoltajaikäiseen sukulaiseen pitäisi saada välittömästi yhteys mutta samalla 22-vuotias huoltajana toiminut veli karkotetaan. Käsittelijällä ei välttämättä ole pääsyä kaikkeen tietoon. Lisäksi välillä teksti tuntuu vain puhtaasti omituiselta: ajatus siitä, että talosi räjäyttäminen oli ”sitä tavallista menoa” eikä sitä pitäisi ottaa henkilökohtaisesti tai pelätä, tuntuu ainakin minusta hieman kummalliselta.


”Meillä Suomessa paljon parjattu byrokratiamme ja lakeihin ja asetuksiin perustuva yhteiskuntajärjestyksemme kuitenkin takaavat sen, että virheet on mahdollista korjata. Mikäli turvapaikkapäätöksessä on virheitä, niistä voi valittaa, ensin hallinto-oikeuteen ja vielä senkin jälkeen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Järjestelmä toimii. Oikeus toteutuu, eikä mielivaltaisuudelle jää sijaa. Meidän pitäisi olla ylpeitä laeistamme, järjestelmästämme, oikeusturvastamme ja virkailijoistamme eikä halveksia ja vastustaa niitä, kuten jotkut seurakunnat nyt tekevät.”

Tämä kappale tuntuu eritoten irvokkaalta siksi, että 1.9.2016 laki muuttui siten, että nimenomaan nämä henkilöt saavat enää vain 14 päivää aikaa valittaa asiastaan hallinto-oikeuteen, siinä missä vaikkapa minulla aikaa on 30 päivää. Minulla, joka puhun maan kieltä sujuvasti enkä ole kummemmassa kriisissä, on yli tuplasti aikaa valmistella valitustani verrattuna turvapaikanhakijaan.

Lakijärjestelmä toimii hieman kuten tieteellinen metodi. Jos siinä on virheitä, sitä arvioidaan ja sitä korjataan. Tai niin sen kuuluisi mennä. Jos nähdään, että laki ei ole kaikille sama, se tulee yhdenmukaistaa. Nyt olemme menneet toiseen suuntaan. Sen myötä Rautatientorille on tullut teltta, jossa ihmiset yrittävät osoittaa, että heitä on kohdeltu väärin – he pelkäävät henkensä puolesta. Samaan aikaan toiset toivovat, että mielenosoitus purettaisiin, koska onhan se nyt ruma siinä paraatipaikalla.

Mutta se tästä. Mennään kuitenkin siihen Paretskoin pihviin:

”Seurakuntien alentuminen politiikan pelinappulaksi on vastenmielinen ilmiö. On hienoa, että jumalanpalveluksissa rukoillaan vähäosaisten ja heikkojen puolesta. On kunnioitettavaa, että seurakuntien työssä ja arjessa muun muassa syötetään, puetaan, majoitetaan ja autetaan niitä, jotka apua tarvitsevat. Harkintakyvyn puutetta sen sijaan osoittaa kääntyminen yhteiskuntaamme ja sen lakeja ja niitä noudattavia virkailijoita vastaan.

Joidenkin seurakuntien työntekijöiden keinovalikoimaan kuuluu myös julistaa syntisiksi ihmiset, jotka eivät heidän ideoilleen tai toimintatavoilleen lämpiä. Näin luodaan vastakkainasettelua: te huonot, me hyvät. On surullista, jos tällainen toimintapa seurakunnissa leviää vielä nykyistäkin laajemmalti. Mutta kuten sanottua, virheitä sattuu kaikille.

Toivottavasti hairahtuneissa seurakunnissa ymmärretään tehdyt virheet, myönnetään ne, korjataan tilanne, otetaan opiksi tehdyistä virheistä eikä tehdä niitä enää uudelleen. Varmuuden ja selvyyden vuoksi on vielä todettava, että tämä virhe on siis ollut tiettyjen seurakuntien ja niiden työntekijöiden politikointi jumalanpalveluksissa.”

”Turvapaikkapolitiikasta on hyvä käydä keskustelua ja sitä voi kritisoida, vastustaa tai puolustaa, mutta samalla on syytä muistaa myös se, että kaikelle on paikkansa.

Politiikka ei kuulu jumalanpalvelukseen.”

Minun piti kirjoittaa tähän pitkälti siitä, kuinka alun perin kristinuskon lähteillä jo perustettiin turvakaupunkeja joihin otettiin vastaan niitä, joita uskonsa tai muun syyn takia vainottiin. Kristittyjen jos keiden se asia pitäisi tietää, sen verran rutkasti löytyy katakombeja eri vanhojen kaupunkien alta. Lisäksi keskiaikaisessa Englannissa oli olemassa käytäntö, jossa kruunun vainoama henkilö sai 40 päivää väistää tuomiotaan, jos oli kysynyt turvapaikkaa kirkosta. Tarkempaa tietoa kirkon turvapaikkakäytännöistä löytyy täältä.

Tai katsokaa vaikka Disneyn Notre Damen kellonsoittaja -elokuva, jossa yhtenä olennaisena juonenkäänteenä on juuri se, että kirkko on turvapaikka niille, joita laki jahtaa. Sillekin on siis pohja.

Toisin sanoen kirkko ei ole muuttanut toimintamallejaan siinä mielessä mihinkään suuntaan. Kirkon pääasiallisen arvon pitäisikin olla armo. Sen sijaan armottomalta tuntuu väite, että saisi toivoa parasta ja rukoilla ja tsempata jotakuta, mutta ei saisi tehdä mitään hänen pelastamisekseen.

Mutta mietitään vielä lopuksi sitä koko politiikkaa. Onko tässä kyse edes politikoinnista?

Jos minä menen ja luen virallisen dokumentin ääneen, niin käsittelytyön pitäisi olla niin hyvin tehty, ettei kenenkään tarvitsisi hämmästellä sitä. Siinä vaiheessa, jos vaadimme, että näistä päätöksistä tulisi olla hiljaa, vaikenemme sellaisesta asiasta, joka on jollekulle elämän ja kuoleman kysymys.

Jos se kuulostaa häiritsevältä, se luultavasti on häiritsevää. Eikä siitä sitä dokumenttia itseään voi syyttää. Se on sitä mitä se on. Jos se aiheuttaa tarpeen reagoida, niin luultavasti sen ääneen lukeminen oli tärkeintä, mitä olisi voinut tehdä.

Vaikka se lukupaikka olisikin kirkko.

Tänään on se päivä eli Kosmonautti lähtee matkaan

Cooking something new ✏ #wip#illustration#pencil#drawing#detail

A post shared by Elli Maanpää Art (@ellimaanpaa) on

(Taiteilija Elli Maanpään luonnos Kosmonautista.)

Marraskuussa 2011 marssin silloisen yhtyeeni Ensemblen treenikämpälläni mukanani kappale, jonka piti olla yhtyeen seuraava single.

Olin kirjoittanut tekstin, jonka muoto poikkesi paljon kaikista aiemmista kirjoittamistani. Sen muoto oli eteerinen, se kuvasi pysähtynyttä hetkeä jossain. Se ei ollut tarina, se oli enemmänkin kuin yksittäinen kuva.

Ja tavallaanhan se oli alunperinkin ollut kuva.

Ystäväni oli laittanut itsestään kuvan leikkimässä kosmonauttia lapsena. Kuvan väritys vei aikaan, jota ei enää ollut olemassa. Tuli väistämättä olo, että jotain oli peruuttamattomasti muuttunut.

(Mietin, laittaisinko tuon kuvan tähän tekstiin. Päädyin mieluummin vain kuvailemaan sitä.)

Ajatuksiin tuli tietty nimenomainen hetki, tietynlainen hehku.

Ei olla niin kuin ennen.

Sitten jostain päähän tuli muistikuvia zeerust-henkisistä kosmonauteista.

Juliste elokuvasta Kosmitseski Reis (1935)

Juliste elokuvasta Kosmitseski Reis (1935). Itse näin elokuvan harvinaiselta kopiolta maanmainiossa WHS Teatteri Unionissa, heitä kannattaa ehdottomasti tukea.

Kaikki tämä yhdistyi intronäppäilyyn, jota olin soitellut jo pitkään, etsien sille tarinaa. Sanat ja sävelet menivät kohdilleen ja Kosmonautti oli syntynyt. En silloin ehkä vielä tajunnut, kuinka sovelias kappale se tähän kohtaan olisikaan.

 

Tapahtui näet jotakin.

Ehkä elämä tuli tielle, mutta jotenkin tiemme erkanivat. Yhtyekään ei ollut enää kuin ennen, se tuntui saapuneensa omalle päätepisteelleen. Kosmonauttia soitettiin täydellä yhtyeellä vain kerran, kun Tuomas Peurakoski Ensemble esiintyi Espan lavalla eräänä kesäisenä päivänä.

Sitten kappale hautautui johonkin, kenties jäädäkseen.

Sen jälkeen yhtye katosi olemattomiin vaivihkaa, sen jäsenet lähtivät eri suuntiin. Kaikki toki vielä ystävinä, mutta jotain oli peruuttamattomasti muuttunut.


Kului tovi, etten tehnyt käytännössä mitään musiikin eteen. En oikeastaan kaivannut sitä, se tuntui enemmänkin raskaalta. Mietin hetken jopa, että myisin soittovälineet pois ja jättäisin tämän osan elämästäni taakse. Sittemmin tajusin, etten päässyt itse lauluntekemisestä eroon, se tuli oikeastaan säveltämisen pakosta. Mutta että julkaisisi jotain taas? Kuulosti oudolta.

Eräänä päivänä, tarkalleen ottaen 11.5.2014 sain viestin Ensemblen kosketinsoittajalta Mikko Aspelinilta, edelleen hyvältä ystävältäni.

viesti_joka_aloitti

Viesti, joka toi Kosmonautin takaisin.

Ilmeisesti olin päässyt ajatuksesta jo eteenpäin, koska vastaukseni oli  yksinkertainen:

vastaukseni

Sitten kestikin pitkään. Äänittelimme kappaletta hiljakseen. Minä tilasin ystävältäni taiteilija Elli Maanpäältä kansikuvan singlelle. Siitä tulikin juuri sellainen kuin toivoin.


Eräänä päivänä päätin, että Kosmonautti julkaistaisiin helmikuun viimeisenä päivänä. Aloimme tehdä aktiivisesti työtä saadaksemme kappaleen valmiiksi asti. Mikko paiski hommia, pohti kaikuja, soitti erilaisia syntetisaattoreita, lisäili kaikuja. Minä soitin akustisia kitaroita. Yhteinen toverimme Pyry lauloi taustoja ja soitti sähkökitaroita. Laulunopettajani Marjaana tsemppasi minusta ulos jatkuvasti parempia laulusuorituksia.

Sitten yhtäkkiä kappale lähtikin Vostok Studion Matti Karille masteroitavaksi ja sitä myötä Spotifyyn.


Kosmonautissa jätetään jotain taakse. Kaiken tämän säätämisen jälkeen se onkin ehkä kaikkein soveliain hyvästijättö entiselle Tuomas Peurakoski Ensemblelle ja erinomainen ensisingle minulle lauluntekijänä.

Kiitos kaikille, jotka olivat mukana tekemässä, eniten tietysti Mikolle joka jaksoi tehdä kappaleen eteen todella paljon töitä.

Nyt Kosmonautti on poissa käsistäni. Se ei ole minulle kuin ennen.

Jos pidät kappaleesta, arvostaisin, jos kertoisit siitä muillekin. Tai vaikka minullekin. Kiitos.

Tänään on se päivä.

Mitä Teemu Selänne näkee peilistä?

screen-shot-2017-01-30-at-11-36-34

Ja tapahtui niinä päivinä, että imitaattoriveljekset Miro ja Marius Laiho alias Broljekset tekivät  mustaa huumoria sisältävän videon, jossa yksinäinen ”Teemu Selänne” itkeskelee vaimon ja lasten perään – he kun ovat lähteneet.

Video ei ehtinyt levitä kauaa, kun Selänteen tiimoilta otettiin yhteyttä lakimiesten kautta: nyt olisi tiedossa kunnianloukkaussyyte. Osa ihmisistä myös koki, että Teemun perhettä pilkattiin tuossa videossa. Tämän myötä Laihot päätyivät ottamaan videon pois sivuiltaan, mutta ikuinen totuus säilyy: kerran internetissä, aina internetissä. Streisandin ilmiön ansiosta Yksinäinen Teemu Selänne seikkailee internetissä nyt ja aina.

Mutta mietitäänpä, mikä videosta tekee hauskan. Onko video hauska, jos se pilkkaa Teemu Selännettä? Ei. Silloin se ei ole hauska, silloin se tuntuu kiusaamiselta. Mutta milloin se voisi olla hauska?

Silloin, kun se pilkkaa ideaa Teemu Selänteestä.

teemukuvat

Yleinen käsityksemme Teemu Selänteestä on se, että hän on täydellinen ja yli-inhimillinen. Kasipaidassa pelannut legenda oli kautta uransa puhtoinen, komea, hyväkäytöksinen ja onnellinen perheellinen mies. Tsemppari, taituri, ihailtu idoli. Vaikka pari juttua kirjoitettiinkin siitä, että Selänne tsemppasi myös Trumpia, niin hänen julkisuuskuvansa jäi silti käytännössä tahrattomaksi – ei tarvittu kuin yksi ikävä twiitti Selännettä kohtaan ja Ulla Appelsin riensi jo puolustamaan häntä.

Voitaneen siis sanoa, että Selänne on nostettu kansakunnan kaapin päälle ja korokkeelle, mallikuvaksi muille kansalaisille. Hän on se, joka menestyi. Hän on se, joka onnistui.

Entä mitä tapahtuu, kun tätä ideaa haastetaan? Miten reagoimme, kun fiktiivinen Teemu Selänne esitetään väärässä valossa? Reaktioita on ainakin kolme.

Absurdin komedian perusidea on se, että jokin toimii kummallisella tavalla. Ministeriön virkamies puhuu vakavalla äänellä siitä, onko tukianomuksen lähettäneen henkilön kävely tarpeeksi hassua, että sitä voitaisiin tukea valtion puolelta. Banaaninkuori liukastuu mieheen. Kojootti sahaa maantiekiitäjän alta kielekkeen: vuori romahtaa kojootin kanssa kun taas kieleke ja maantiekiitäjä jäävät ilmaan roikkumaan.

Toimisiko sketsi, jos siihen laittaisi Teräsmiehen, joka valittaa kuinka Lois Lane ja lapset ovat lähteneet? Toimisi. Sketsissä nimittäin ei naureta kohteelle itselleen, vaan tälle tapahtuville asioille. Koska asiat ovat niin kamalia, se tuntuu absurdilta. ”Teemu Selänne” videossa vaikuttaa hyvin samaistuttavalta ja sympaattiselta hahmolta, jota elämä koettelee. Tämä absurdius tekee videosta hauskan.

superman-sad

Sen sijaan mikäli suhtautuu vitsailuun siten, että videossa olisi se ihka aito Teemu Selänne itse, niin video saattaa hyvinkin vaikuttaa kiusaamiselta. Tämä siis tarkoittaa sitä, että videon katsoja on valmis hyväksymään, että olisi mahdollista, että Teemu voisi päätyä videon osoittamaan tilanteeseen.

Kolmas näkemys tulee luultavasti Selänteeltä itseltään. Vaikka hänen ympärillään pyöriikin suuri brändi, se saattaa myös vangita: jotta Teemu Selänne(tm) myisi tulevaisuudessakin maitoa, se tarkoittaa että Teemun pitää menestyä edelleen elämässä. Entä jos käykin toisin?

Eikä toisin käyminen ole edes kaukaa haettua. Mietitään vaikka Mika Myllylää. Tai taannoin julkaistua HS:n juttua, jossa kerrotaan että iso osa suomalaisista huippu-urheilijoista elää köyhyysrajan alapuolella. Etenkin nyt uran päätyttyä erilaiset kriisit voivat hyvinkin nousta pintaan.

Siinä mielessä Selänteen reaktio saattaa jopa olla ymmärrettävä: mikäli hän ei näe itseään sinä idolina, jona hänet meille esitetään, mikäli video kuvaakin hänen pelkojaan – silloin on täysin loogista, ettei hän näe sitä huumoria, mitä video haki. Kenties peilistä vastaan katsoo elämänmuutoksen kanssa kamppaileva mies, joka hakee uutta merkitystä elämälleen jääkiekon jälkeen.

Mutta siitäkin huolimatta, kenties lakimiehet eivät kuitenkaan ollut se oikea ratkaisu. Ehkä paras ratkaisu reagoida olisi ollut yksinkertainen meemikuva.

16403180_10154921883829876_3633256580843743856_o

Ehkä.

Itsenäisyyden merkityksestä ja Tuntemattomasta sotilaasta

Tänään, kuudes joulukuuta 2016, Suomi täyttää 99 vuotta ja elämme taas perinteikästä itsenäisyyspäivää. Ihmiset jonottavat sankarihaudoille. Tuntematon sotilas tulee televisiosta. Ihmiset katsovat televisioistaan myös, kuinka sadat ihmiset jonottavat kättelemään presidenttiä ja tämän puolisoa Linnan juhlissa.

Kiitos Varustelekan toimitusjohtaja Valtteri Lindholmin saimme viime vuonna tietää, miltä mahtaa tuntua Linnan juhlien vilkuilu ensikertalaisena sisäpuolelta. Oli kuten arvata saattaa: porukkaa oli kuin pipoa eikä paikalla oikein osattu tehdä muuta kuin odotella, että toimittajat tulevat kysymään Sen Yhden Kysymyksen.

picture-holygrail-bridgeofdeath

”Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?”

Niin. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee. Tuo kysymyksien kysymys, joihin haetaan jostain syystä aina sitä samaa vastausta. Veteraanien uhria. Talvisotaa. Tähän linkittyy mukavasti myös se Tuntematon sotilas.

Mutta ei mennä vielä sinne. Pohditaanpa ihan suoraan kysymystä. Tai no, oikeastaan… tehdäänpä tämä ihan oikein. Voisitko kysyä minulta sen kysymyksen?

picture-holygrail-bridgeofdeath

”No Tuomas, mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?”

Kiitos kun kysyit. Määritelläänpä ensin termi ”itsenäinen”. Wikisanakirja määrittelee termin näin:

  1. toisista riippumaton
  2. joka ei ole toisen valtion osa tai alaisuudessa; suvereeni (valtiosta)

Lähden nyt purkamaan tätä ajatusta. Minä olen aikuisena ja lainvoimaisena henkilönä itsenäinen ja saan tehdä itse omia ratkaisujani. Joku toinen ei määrää minua tekemään jotain, mitä en halua.

Mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että olen vapaa tekemään asioita, joita tahdon, mutta minulla on myös vastuu toimia oikein. Se, että olen itsenäinen henkilö tarkoittaa sitä, että joku muu ei vahdi niskani takana, että osaan toimia yhteiskunnassa oikein. Silloin on luotettava siihen, että toimintamallini on niin kestävä, että se ei aiheuta muille skismaa.

Haluan nyt vielä korostaa tätä: Itsenäisyys on minulle vapautta, johon sisältyy vastuu. Eli minulla on esimerkiksi vapaus tehdä haluamieni tahojen kanssa vaikkapa sopimuksia, joiden katson olevan hyviä. Se ei kuitenkaan poista vastuutani niiden sopimusten noudattamisesta, jotka on yhteisesti yhteiskunnassa solmittu. Se ei poista vastuutani olla kunnioittamatta toisten itsemääräämisoikeutta. Mikäli valitsen olla mukana tässä yhteiskunnassa, valitsen myös ne vastuut joita minulla on. Vastuu huolehtia muista. Vastuu olla hyvä ja välittävä ihminen.

Sitä merkitsee minulle nimenomaan itsenäinen ihminen. Puhutaan sitten vähän valtiosta.

Oi maamme Suomi

tk_12

Minä synnyin Suomeen, jossa Tukholma oli ulkomailla ja jossa kaukomaat olivat kuin haavekuva. Televisiossa oli kaksi kanavaa (ohjelmissa mm. kuvan Timo Taikuri) ja sapuska oli enimmäkseen jauhelihasta tehtyä. Kauppaa käytiin pääasiassa itärajan toiselle puolelle ja tilanne oli jokseenkin stabiili.

Sanotaan termistä ”impivaaralaisuus” mitä vain, niin siltä se kuitenkin näin jälkeenpäin tuntui: ihmiset pyörivät aika pitkälti omissa ajatuksissaan ja omissa perheissään ja kaikki oli tuttua. Tuntui että asiat olivat perinteisiä. Myönnettäköön toki, että tuskin pikkulapselle kaikkia asioita oltaisiin kerrotukaan, mutta uskon, että se on sitä aikaa johon viittaamme usein ”niinä vanhoina hyviä aikoina”.

Nyt sitten viimeisen 35 vuoden aikana maailma on ehtinyt muuttua paljon. Yhtäkkiä olemme toisissamme kiinni virtuaalisesti paljon enemmän kuin mitä joskus aikanaan fyysisesti. Maailma pienenee kun mahdollisuudet päästä kauemmas kasvavat. Uskon, että se on syy siihen, miksi moni valittaa ”Suomen menettäneen itsenäisyytensä”, kun muiden maiden reaktiot (muka nyt vasta) vaikuttavat Suomeen ja ”pakottavat” Suomen tekemään ratkaisuja, joita Suomi ei itse tekisi.

Siinä mielessä kiinnostaa tuo määritelmän osa 1, ainakin mitä valtioon tulee. Voiko itsenäinenkään maa olla koskaan oikeasti riippumaton? Ellei maa ole täysin omavarainen, riippumattomuutta ei tietenkään ole. Mutta voiko silloinkaan, ellei maa sulje oviansa muilta ja vetäydy omaan olemiseensa? Ja pitääkö silloin myös pitää omat kansalaiset niiden ovien sisäpuolella?

En oikein osta tuota ajattelumallia, että itsenäisyys olisi itsensä kotiinsa lukitsemista ja avaimen nielaisemista. En ainakaan näe sitä sellaisena Suomena, jota minä haluaisin nähdä. Ja siksi pääsen taas tähän vastuu ja vapaus -kysymykseen: näen, että itsenäinen Suomi ymmärtää oman roolinsa maailman maana ja tekee vapaasti ratkaisuja, joiden seuraukset se tajuaa.

Eikä se varmasti ole helppoa. Kansainvälinen politiikka on haastavaa.

Aika velikultia

reino_tolvanen_antero_rokkana

Täytyy myöntää, että olin yllättynyt, kun tajusin, että Tuntematon sotilas ei ole tullut aina televisiosta itsenäisyyspäivänä. Perinne on alkanut vasta 2000-luvulla, tai niin ainakin Yle itse kertoo.

Mutta miksi Tuntematon sotilas liittyy niin vahvasti itsenäisyyspäivään? Elokuva sijoittuu jatkosotaan, puhumme talvisodan ihmeestä ja kaikki tämä on tapahtunut vajaat kolmekymmentä vuotta sen jälkeen, kun Suomen itsenäistyminen on tapahtunut. Tuntuu kuin konfliktit jotenkin metamorfoituisivat yhdeksi myyttiseksi sodaksi, jossa ajatellaan niitä uhrauksia, joita maamme eteen on tehty.

Olemme edelleen itsenäisiä, siitä toki veteraaneille kiitos. Mutta koska meille on taisteltu niin kovalla hinnalla tämä itsenäisyytemme, niin mitä se tarkoittaa meille? Mitä meidän pitäisi ymmärtää siitä, että juuri tämä elokuva näytetään itsenäisyyspäivänä?

Laitoin kyselyä sosiaaliseen mediaan. Miksi Tuntematon sotilas esitetään?

Tässä ote vastauksista:

Yhtenä pointtina sivistää tarinankerrollisin keinoin uhrauksista joita itsenäisyytemme säilyttämisen vuoksi on jouduttu tekemään, eikä toivottavasti jouduttaisiin vastaaviin enää. – T.T.

Pitkälti samoista syistä kuin arki-iltapäivien Suomi-Filmien uusinnat. Nostalgiannälkäisille ihmisille, jotka haikailevat menneitä päiviä kuka mistäkin syystä.
Ehkä siksi, että olivat silloin joskus nuoria ja vahvoja, elämä edessä. Tuntemattomalla ja Eppu Normaalilla on yhteistä se, että kumpikin jakoi aluksi kansaa (heh) varsin voimakkaasti, mutta nyt ne ovat osa yhteistä kulttuuriperintöä johon kuuluu suhtautua vähintäänkin hyväksyvästi nyökytellen. – J.B.

Koska Suomen itsenäisyys ja suomalaisuus katsotaan edelleen noiden sotien kautta. Ainakin mulle tulee itsenäisyyspäivästä heti ekana mieleen veteraanit ja sodat, vaikka suomalaisuus olisi aika paljon muutakin; sen juuret ovat kauempana historiassa ja sotien jälkeenkin on ehkä tapahtunut jotain asioita, jotka ovat vaikuttaneet maahamme. – T.L.

Isoja ryhmäidentiteettejä rakennetaan usein ihmisen kokoisten tarinoiden ja sankarihahmojen ympärille. ”Suomalaiset” on kansan pienuudesta huolimatta vähän iso ja abstrakti ryhmä mihin kylmiltään samaistua. Sankarit auttavat siinä. – N.K.

…todettakoon, ettei Tuntemattoman Sotilaan tehtävänä ole herättää mitään ajatuksia. Sen esittämisen tarkoituksena on ylläpitää status quota, jolloin tärkeitä ovat vain ne ajatukset jotka jäävät heräämättä. – J.R.

Mauno Koivisto sanoi aikoinaan Suomen idean olevan selviytyminen. Kun asiaa miettii, niin aika monet näistä suomimyyteistä (sisu, suo-kuokka-jussi, talvisota…) liittyvät siihen. – I.S.

Jos katson Tuntemattoman sotilaan, katson sen siksi, että voisin astua hetkeksi niihin saappaisiin, jotka joku toinen on toiselle antanut niitä etukäteen sovittamatta. Minä en niihin halua. – L.H.

Jaa’a, mistäs sen perimmäisen syyn aina tietäisi. 
En minäkään Tuntematonta katso, mutta tokkopa siitä haittaakaan ole, jos se tulee. Linnan juhlien kanssa sama juttu. Jollekin muulle saattavat olla se itsenäisyyspäivän juttu. Syystä tai toisesat. Jos sitä miettii, niin eipä Suomessa oikein itsenäisyyspäivän perinteitä muutenkaan ole riesaksi asti, on edes nuo kaksi. Joista toinen onkin selkeästi uudempi. 
Onko sillä loppujen lopuksi niin merkitystä, mikä sen perimmäinen motiivi on? – N.J.

Ehkä se kuuluu perinteisiimme. Elokuva sai minut katsomaan sitä syvällisemmin kun lapsuudenkodissa katsoin sen isäni kanssa kahdestaan muun perheen ollessa tätini järjestämillä itsenäisyyspäiväkahveilla. Isä oli itse ollut sodassa mukana ja ensimmäistä kertaa hän kertoi minulle minkälaista rintamalla oli ollut.
Herkkänä ja sosiaalisena miehenä hän oli toiminut ambulanssin kuljettajana. Se ei ollut helppo paikka niinkuin ei siellä mikään muukaan. Hän kertoi kuinka pahalta se sotiminen tuntui. Ymmärsin sen jälkeen miksi hän ei koskaan aikaisemmin ollut puhunut sota-ajasta. – R.P.

Olin hieman hämmentynyt. Kaikki meistä tiesivät, että Tuntematonta sotilasta esitetään ja melkein kaikilla meillä oli jokseenkin eri tulkinta siitä, että miksi. Joku arvioi, että kyseessä on ihan vain perinne, toinen näki että sillä ylläpidetään status quota, kolmas taas mietti, että historia edelleen koetaan sodan kautta.

Minulla on vielä yksi teoria. Kyseessä on varoitus.

Ottakaa tämä maa, se on teidän maa

13-3-5451089

Vietin 362 päivää Suomen armeijan riveissä viisitoista vuotta sitten. Kiitokseksi sain siitä pari kulmarautaa kaulukseen ja melko tarkan näkemyksen siitä, miten absoluuttisen hierarkian pohjalta toimiva organisaatio toimii. Enimmäkseen tuolloin mietin sitä, että miten ihmeessä voisin keksiä loppuelämäkseni puhuttavaa tästä vuodesta.

Taisi olla kansallinen veteraanipäivä ja paikallisia sotaveteraaneja kutsuttiin juhlistamaan päivää ja syömään kanssamme. Minä ja muut aliupseerioppilaat kuljimme pöytiin istumaan. Tehtävänämme oli jutella ja syödä veteraanien kanssa. Ei liene kovinkaan yllättävää, että tovin kuluttua keskustelu siirtyi sotaan ja sen jälkimaininkeihin.

Kaikki kolme keskustelukumppaniani näkivät asian jokseenkin samoin: sota oli kamala asia ja sen olisi kukin mielellään jättänyt käymättä. Sotiminen oli asia joka pakotettiin päälle, se määritti heitä kaikkia vielä tänäänkin.

Kun rauha oli solmittu ja rintamalta palattiin kotiin, oli aika alkaa rakentaa Suomea sen näköiseksi, kuin mitä siitä toivottiin. Jotkut ilkkuivatkin kadulla: miksi lähditte sotaan, te tappajat? Eivätkä kukaan osanneet sanoa, että olisivat lähteneet vapaaehtoisesti sinne. Mutta mentävä oli. Ja nyt mielellään vain jättäisivät sodan taakseen ja olisivat ihan vain ihmisiä. Suomalaisia.

He toivoivat, että ehkä me myöhemmät sukupolvet olisimme viisaampia.

Ja ehkä siksi meidän pitääkin katsoa Tuntematonta sotilasta nimenomaan itsenäisyyspäivänä. Ei siksi, että pelkästään kunnioittaisimme sotaveteraanien uhria ja loisimme heidän ylleen sankarimyytin. Sodassa harvemmin on sankareita. Tuntemattoman sotilaan tarkoitus on mielestäni olla varoitus siitä, mitä tapahtuu, kun maailmassa eri kansakunnat päätyvät jännitteisiin tilanteisiin.

Meidän pitää katsoa Tuntematonta sotilasta, että me ymmärrämme, mikä vastuu meillä on itsenäisyytemme kanssa. Että oppisimme historiasta. Tuntemattoman sotilaan pääroolissa pitäisi olla sota. Kuinka se on veristä ja kaoottista ja hirveää. Ja miten tärkeää on ymmärtää, että ne valinnat, jotka vapaasti teemme itsenäisenä kansana, muokkaavat myös maailmaa. Meidän täytyy ymmärtää oma vastuumme.

Väitän, etteivät veteraanit kaipaa kehujamme tai katteettomia kiitoksiamme, mikäli samalla ajamme eripuraa yhteiskuntaan tai maiden välille. Paras kiitos olisi se, että me katsoisimme eteenpäin ja ymmärtäisimme, miten toimintamme vaikuttaa muuttuvassa maailmassa. Miksi yhteistyö on niin tärkeää. Ja miksi meidän pitää kehittää Suomemme sellaiseksi, että se on hyvä paikka meille kaikille suomalaisille, riippumatta siitä millainen Suomi oli vuosikymmeniä sitten. Että ymmärtäisimme, että jokainen suomalainen on itsenäisen kansan edustaja.

Me olemme itsenäinen kansa. Me olemme vapaita tekemään Suomesta näköisemme. Meillä on vastuu siihen työhön. Sitä itsenäisyys ainakin minulle merkitsee.

Loppuun voisi tietysti siteerata vaikka jotain kansalliseeposta, mutta minä päädyn sittenkin vähän tuoreempaan lyriikkaan:

Te kaiken maailman pakanat
Jumalan selän takana,
kumarat vartenne nostakaa:
Ottakaa tämä maa – se on teidän maa
Ottakaa tämä maa – se on sen, ken sen haluaa.
– YUP: Kaiken maailman pakanat

Hyvää itsenäisyyspäivää.

”Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä!” eli teoria siitä, miksi äänestystulos yllätti taas

62d6ad11221c18523574ac81e5d6664a

Kerron teille sadun.

Olipa kerran eräässä kauniissa kuningaskunnassa kuningas, joka hallitsi hyvyydellään halki valtakunnan. Hän oli viisas ja varma päätöksissään ja hänen kansansa rakasti häntä yli kaiken.

Kun kuningas oli täyttämässä seitsemänkymmentä vuotta, päätti valtakunnan paras kirjailija kirjoittaa elämäkerran kuninkaan elämästä.

Takkatuli rätisi kirjastohuoneessa, kun kuningas istui mukavassa nojatuolissaan sen ääressä ja maisteli valtakunnan parasta viiniä. Kirjailija istui sohvapöydän vieressä olevalla tuolilla ja avasi lehtiönsä ja alkoi kirjoittaa sulkakynällä ylös kuninkaan muistelmia.

Kuinka hän oli päätynyt kuninkaaksi? Oliko kuningas kenties tehnyt jonkun suuren urotyön? Oliko hän kasvanut rooliinsa jo pienestä pitäen?

Kuningas naurahti ja siemaisi viinilasistaan.

– Itse asiassa, hyvä kirjailija, minä huijasin.
– Mitä?
– Minä huijasin olevani prinssi. Kerroin, että minulla oli paljon enemmän valtaa ja kokemusta, kuin mitä oikeasti oli. Itse asiassa minulla ei ollut mitään niistä. Kaikki oli keksittyä. Itse asiassa tämä linnakin, sen edellisen omistajan piti kuolla, että minä sain sen.

Kirjailija laittoi sulkakynän takaisin mustepulloon. Sitten hän uskaltautui kysymään sen kysymyksen, jota hän pelkäsi:

– Teidän korkeutenne…oletteko te pahis?

Kuningas katsoi kirjailijaa ja vastasi:

– Se riippuu katsantokannasta.

 

Presidentinvaalit, mediaspektaakkelien kunkku

Campaign 2016 Trump, Raleigh, USA - 07 Nov 2016

Tänä aamuna Yhdysvaltojen vaalihuoneistot menivät kiinni ja ääntenlaskun jälkeen omituinen ja pelottava tosiasia oli tapahtunut: kiinteistömoguli Donald Trumpista oli äänestetty Yhdysvaltojen uusi presidentti.

Tapahtui, kuten tapahtui jytkyn ja brexitinkin kanssa. Tietty osa kansaa oli täysin hämmentynyt siitä, miksi joku tekisi tuollaisen valinnan, toiset taas hekottelivat kuinka tämä oli näpäytys medialle, demokraateille ja arvoliberaaleille.

Miksi tämä asia yllätti meidät taas? Populistien ja arvokonservatiivien nousu on ollut jo pidemmän aikaa tiedossamme, käsittelin asiaa myös aiemmassa blogikirjoituksessani. Miksi siis jatkuvasti jaksamme yllättyä siitä, että tietyn politiikan edustaja nousee valtaan?

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä populismista ja pelkästä politiikasta. Ei. Nyt me näimme, kuinka kansan riveistä nousi vastenmielinen naisia mollaava ja heidän kourimisestaan puhuva miljonääri, jonka taktiikka päästä ykköseksi oli haukkua kaikki vastaantulevat ehdokkaat ja lyödä heitä vyön alle sitä tahtia, että heikompia hirvitti. Miten on mahdollista, että tällainen kaveri voi voittaa?

Esitän teorian.

Me emme nähneet Donald Trumpin menestystä ennakolta, koska me emme lukeneet tarinaa oikein.

 

Tarinatroopit ja mitä ne meille tekevät

death-savety_8844

Internetistä löytyy harvinaisen koukuttava TV Tropes -saitti, jossa listataan erilaisia trooppeja, jotka koostavat ympärillämme olevaa popkulttuuria. On juonitrooppia (prinsessa pitää pelastaa), hahmotrooppia (antisankari tai hyvis) ja muita vastaavia.

Yksi trooppi on hahmo, joka on Genre Savvy, genretietoinen. Tämä tarkoittaa sitä, että hahmo tietää, minkälaisessa tarinassa on ja minkälaisia lainalaisuuksia kyseiseen tarinaan yleensä kuuluu.

Esimerkiksi vampyyritarinassa genretietoinen hahmo tajuaa, että vampyyri on vampyyri, sille pitää näyttää valkosipulia tai pyhää vettä tai krusifiksiä ja sitten lyödä vaarna sydämeen. Tällä tiedollaan hän myös usein pelastaa päivän.

Sen lisäksi meillä on ei-genretietoisia hahmojakin. Näistä käytetään TV Tropesissa termiä Wrong Genre Savvy.

Hyvä esimerkki ei-genretietoisesta hahmosta ovat vaikkapa Terminator-elokuvan alussa olevat punkkarit:

5ee54bc8b673c511bd102054d1cd9c5e20112e86000b48f3cd4616b6e4050204

”Hah, me NIIN vedetään sua turpaan. Mikään ei voi mennä vikaan.”

Koska yleisö tietää katsovansa elokuvaa tulevaisuudesta tulevasta tappajarobotista ja kohtaus on melko lailla elokuvan ensimmäisiä, on selvää, että näiden kovisten ainoa pointti on näyttää, kuinka naurettavan helposti he ottavat Arskalta pataan. Hahmot taas eivät tiedä, että heidät on kirjoitettu leffaan vain ja ainoastaan piestäviksi.

Ulkoapäin tarinaa lukeva ja katsova osaa arvioida, mihin suuntaan tarina menee. Hahmot harvemmin sitä tajuavat. Siksi istumme sohvan reunalla ja huudamme ”Ei! Ei! Älä mene sinne! Älä tee sitä! Tyhmä! Pässi!”

Silti menevät ja tekevät. Tyhmät pässit.

 

Olipa kerran jos toisenkin

Syksyn aikana Yleltä tuli erinomainen kuunnelmasarja nimeltä Olipa kerran. Valitettavasti jaksot ovat jo poistuneet kuuntelusta (toivottavasti palaavat pian).

Sarjassa käytiin läpi satujen kulttuurihistoriaa, eri muotoja ja eri teemoja. Mieleeni jäi esimerkiksi erinomainen jakso Saapasjalkakissasta. Tarinahan sinänsä on tuttu, mutta selitän sen tässä lyhyesti:

Myllärillä oli kolme poikaa, joista ensimmäinen sai lahjaksi pellot, toinen taas myllyn. Kolmannelle ei jäänyt perittäväksi muuta kuin kissa.

Kissa oli kuitenkin maaginen ja pyysi itselleen saappaat sekä hatun, jossa oli sulka.. Vastineeksi hän lupasi, että hän järjestäisi myllärin pojalle mukavat oltavat. Saatuaan saappaat ja sulkahatun, hän juoksi pyydystämään saalista, vieden ne kuninkaalle ja kertoen, että nämä olivat Karapasin markiisin (myllärinpojalle keksitty arvonimi) lahjoja.

Sadun aikana kissa uskottelee, että suuret laidunmaat ovat myllärinpojan omia, samoin kuin hankkii pojalle oman linnan juksaamalla linnassa asuvaa velhoa. Hän usuttaa velhon muuttamaan itsensä hiireksi ja sitten syö hiiren.

Hän myös uskottelee, että pojan hienot markiisinvaatteet on varastettu. Koko homma perustuu valheeseen.

Lopulta myllärinpoika saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Hänestä tulee hyvä hallitsija, se, josta alussa kerrotaankin. Hän on kuitenkin käytännössä saanut pestinsä huijaamalla ja viekkaudella. Onko kissan toiminta oikein vai väärin? Miksi me itse asiassa kannatamme tätä hahmoa? Koska hän on sympaattinen?

Ja nyt tulee se olennainen juttu.

Trumpin hahmo esittäytyy hyvin erilaisena riippuen siitä, mistä häntä katsoo.

Syy, miksi minä en koskaan halua uskoa näitä asioita, on se, että se ei mene tarinan mukaan.

Minä olen oppinut tarinoista sen, että kiusaavat, tölvivät, röyhkeät ja ilkeät tyypit eivät voi voittaa. Se on malliesimerkki siitä opetuksesta, jonka saamme elokuvista. Itse asiassa useampaan otteeseen elokuvien rangaistus pahikselle ei riitä: jos pahis on elokuvan aikana pistänyt viattomia kylmäksi, niin pelkkä vankeusrangaistus ei riitä vaan yleisö vaatii, että pahiksen pitää kuolla.

Jos pahis on vain kiusaaja, häntä pitää tarinan lopuksi nöyryyttää. Hänelle pitää näyttää, että hänen käytöksensä ei ole hyväksyttävää. Tehtiin tämä miten tahansa, niin ajatusmalliin ei sovi se, että kiusaaja voisi voittaa. Että kiusaaja voisi menestyä.

Mutta elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan, ei vaikka sitä yrittäisi sellaiseksi median kautta rakentaa.

 

Yeeeeaaah, what’s up, America? *rousk rousk*

Yksi TV Tropesin listaamista hahmoista on Trickster. Se kuvaillaan sivuilla mm. näin:

A trickster is a character who plays tricks or otherwise disobeys normal rules and conventional behavior. The Trickster openly questions and mocks authority, encourages impulse and enthusiasm, seeks out new ideas and experiences, destroys convention and complacency, and promotes chaos and unrest. At the same time, the trickster brings new knowledge, wisdom and many An Aesop. Even when punished horribly for his effrontery, his indomitable spirit (or plain sheer foolishness) keeps him coming back for more.

Malliesimerkki Tricksteristä on tietysti Väiski Vemmelsääri. Aina askeleen edellä, aina vähän nokkelampi muita. Hahmo luo järjestelmään kaaosta, hän sanoo asioita joita ei saisi sanoa, hän on röyhkeä.

Eri näkökulmasta katsottuna Donald Trump ei välttämättä olekaan pahis. Hän näyttääkin veijarilta.

screenshot_2015-07-27_15-11-13-0-0

”I made America great again!”

En tarkoita sanoa tällä, että Donald Trumpin rasistinen politiikka olisi minun mielestäni mitenkään hyväksyttävää. En hyväksy sitä, miten hän töksäyttelee vastauksia, kuinka hänen käytöksensä ei ole valtiopäämiesmäistä. En näe häntä sopivana presidentiksi.  Hän on minusta misogynistinen ja rasistinen hirviö.

Mutta minä näenkin hänen tarinansa eri puolelta kuin kannattajat. Teoriani mukaan kannattajat näkevät hänet nimenomaan tricksterinä. Ja sitä Trump yritti myös koko kampanjan ajan itsestään luoda. Kuinka hän on erilainen. Hän on parempi kuin järjestelmä. Fiksumpi. Hän ei ole korruptoitunut.

Pointti on se, että trickster-hahmo harvemmin häviää tarinassaan. Hänen koko olemassaolonsa tarkoitus on se, että hän on järjestelmää fiksumpi. Hän on tavallisen tyypin avatar, joka osaa toimia tönkköjä tyyppejä vastaan.

Hän on kuin Kevin McAllister newyorkilaisessa hotellissa, jossa Tim Curryn esittämä julma concierge yrittää estää Keviniä asumasta huoneessa isänsä luottokortilla.

donald-trump-in-home-alone-2-20th-century-fox-640x480

Tässä kuvassa shokeeraavassa kaksoisroolissa!

Hän on Ferris Bueller, jota ilkeä reksi yrittää estää lintsaamasta koulusta. Hän on Haamujengi, jota ilkeä ympäristöviraston kaveri koittaa estää kanniskelemasta laittomia ydinreaktoreja selässä keskellä Manhattania.

Siksi Trumpin tarinassa on kaksi puolta.

On se puoli, jossa vastustajat pitävät mahdottomana, että hän voisi voittaa. Se ei vain ole oikein. On myös se puoli, jossa tukijat pitävät mahdottomana, että hän voisi hävitä. Se ei heidän nähdäkseen olisi oikein.

Kysymys on vain siitä, kuinka tarinaan asetetaan hyvis ja pahis ja ennen kaikkea mitä genreä rakennettu tarina edustaa.

 

Elämä on epäreilua draamaa

joss-whedon

George R.R. Martinin Song of Ice and Fire -kirjasarja, josta on tehty palkittu Game of Thrones -televisiosarja, on kuulu epäreiluudestaan.

Oikeastaan sarja ei ole epäreilu lainkaan. Sarja vain leikittelee kanssamme, asettaa meille odotuksia siitä, kuinka mielestämme tarinan pitäisi mennä. Sitten se näyttää meille, miten asiat oikeasti menevät. Kun pieni, mutta sympaattinen sotajoukko käy vasten suunnattoman suurta armeijaa, kuuluu vain litinää, kun sympaattiset sankarimme silvotaan jauhelihaksi. Me huudamme ruudulle epäreiluutta, koska tarinan kaari ei mene yleensä näin.

Mutta niinhän maailma kuitenkin menee.

Daavid häviää Goljatille. Amatöörien kehno lätkäjoukkue ottaa 60-0 turpaansa ammattilaismestareilta. Rakkaus ei sytykään tuosta noin. Sellaista elämä joskus on.

Tunnustan kuitenkin itse rakentavani tarinoita ihmisistä, jotka näen mediassa. Enkä rakenna niitä pelkästään itse, vaan tarina on tärkeä muutenkin. Artistille tai politiikolle. Se mahdollistaa samaistumispinnan.

Kun presidentinvaalit alkavat, vastakkainasettelu on herkullinen. Etenkin Yhdysvalloissa erottelu on selkeää: toinen on demokraatti, hippi ja älykkö. Toinen on republikaani, punaniska ja juntti. Ei kestä kauaa selvittää, ketä kannattaa ja kumpaa vastustaa. Siinä kohtaa helposti rakentaa tarinan, joka alkaa sitten muistuttaa säännönmukaisesti kolmen näytöksen taktiikkaa.

3-act-structure

Melkein jokainen näkemäsi elokuva noudattelee tätä.

 

Mutta Trumpin tarina on jo saatu parikin kertaa ruudulle. Se on Eddie Murphyn vuoden 1992 elokuva Arvoisa herra:

183825-1020-a

Kuin myös Robin Williamsin tähdittämä Man of the Year vuodelta 2006:

man_of_the_year_2006_film

Molemmissa poliittiseen asemaan nimenomaan päästään hyväksikäyttäen typerää järjestelmää. Eddie Murphyn hahmo lähtee politiikkaan ajaakseen omia asioita ja saadakseen rahaa vain kääntääkseen kelkkansa leffan puolivälissä ja muuttuakseen hyvikseksi.

Williamsin hahmo on taas tv:n huumoriohjelman juontaja, joka lähtee vitsillä mukaan kisaan. Hauskuuttaen hän saa kansan puolelleen ja sen myötä päätyy (tosin laskuvirheen takia) presidentiksi asti.

Muuta aiheeseen liittyvää on myös Black Mirror -sarjan jakso The Waldo Moment, jossa saman jutun tekee animaatiohahmo.

Mutta ehkä tämä tästä tällä kertaa.

Mitäs jos ensi kerralla, kun oletamme, että ei kai KUKAAN nyt TUOTA äänestä, me itse asiassa yrittäisimme katsoa, minkä tarinan sen tyypin kannattaja on saanut päähänsä? Ehkä hän näkee hyvin erilaisen mediahahmon kuin me.

Ehkä.

 

Synkkä mies seurasi nuorta naista juna-asemalta – vai seurasiko?

Halloween oli ja meni, mutta kerron teille tositarinan tältä syksyltä.

Tässä eräänä yönä nousi junasta lähiasemallamme eräs nuori nainen. Varsin siro, vaaleat hiukset, aika lailla Elovena-henkinen neito. Hän nousi portaat ja lähti kävelemään kohti kotiaan. Saappaiden korot kopisivat märällä asvaltilla, katulamput loistivat ja lätäköt heijastivat valoa.

Kun hän oli kävellyt jonkin matkaa eteenpäin, hän käänsi päänsä ja tajusi, että hänen takanaan käveli pitkä tummiin vaatteisiin pukeutunut juopunut mies. Nainen katsoi taas eteenpäin ja jatkoi varmasti ja tasaisesti kulkuaan, hieman rivakkaammin askelin.

Hetken kuluttua hän vilkaisi taas taakseen. Mies oli siellä edelleen, nyt lähempänä. Nainen päätti ottaa vielä rivakamman tahdin ja alkoi kaivella laukustaan varmuudeksi puhelinta.

Sitten hän käänsi päänsä vielä kerran. Mies oli kadonnut. Nainen jatkoi rivakkaa kävelyään vielä hetken, eikä ehkä aavistanut, kun mies katsoi hänen menoansa vielä kauempaa.

Tällaista voi tapahtua aivan tavallisena viikonloppuyönä rauhallisella helsinkiläisalueella, jolla asun.


No, ehkä arvasitte, että tässä on joku koukku.

Syy miehen katoamiseen on selvä: vaihdoin nimittäin suojatien kautta tien toiselle puolelle ja kävelin kotiin. Söin jotain pientä ja menin suihkun kautta nukkumaan.

Loppu.

 

Tule apuun, Angela

Ison-Britannian Lincolnshiressa baareissa on otettu käyttöön ns. Ask Angela -malli.

Idea on yksinkertainen: jos joku kokee olevansa treffeillä uhkaavassa tilanteessa, hän voi käydä pyytämässä apua ravintolan henkilökunnalta kysymällä Angelaa. Tämä on koodisana sille, että ravintolan henkilökunta tilaa vaikkapa taksin ja koittaa järjestää henkilön diskreetisti pois uhkaavasta tilanteesta. Erittäin mainio ajatus myös minun mielestäni.

Itselleni tämä tuli vastaan, kun entinen Star Trek -näyttelijä, nykyään internetaktivisti George Takei jakoi BBC:n jutun. Lähtökohtaisesti kaikki pitivät ajatusta hyvänä, kunnes vastaan tuli kysymys siitä, että mitäs jos tätä käytetäänkin väärin?

greatconcept

Ketju lähti näppärästi lapasesta ja sen vastaukset inspiroivat minua kirjoittamaan tämän blogitekstin.

Puhutaan seuraavaksi vähän minusta.

 

Mitä silmät ei nää

meaning-of-vault-boy-thumbs-up

Propsit sulle!

Minä olen yleisesti ottaen varmaan aika mukava kaveri. Paitsi että ette te minua usko. Sen takia laitoin kysymyksen sosiaaliseen mediaan tuttavilleni ja kysyin, että kuinka hyvin minuun sopivat termit:

  • kiltti
  • mukava
  • lempeä
  • vaaraton
  • hyväntahtoinen

Halusin tietää, että mikä tuntemieni ihmisten näkemys on. Seuraavassa joitakin lainauksia vastauksista:

Kohtuullisen hyvin sopii. Jos pitäisi sanoa sinusta viisi ensin mieleen tulevaa määritelmää, hyväntahtoinen voisi olla yksi niistä.- A.K.

Sanoisin, että erittäin hyvin. – T.N.

Olet mm. kaikkea näitä, mutta myös paljon muuta. – R.N.

Oot ehdottomasti hyväntahtoinen ja näkisin että pyrit lähtökohtaisesti olemaan mukava myös silloin, kun se vaatii todellista kärsivällisyyttä. – M.A.

En tunne tarpeeksi hyvin osaakseni vastata kovin suurella tarkkuudella. Lisäksi pitää huomioida erilaiset mielten vääristymät sekä tilanteiden, joissa ollaan tavattu, mukavuus.

Mutta henkilökohtaisella otannalla kallistuisin vaihtoehtoon, että enemmän joo kuin ei kaikkiin. – N.J.

Tosi hyvin kaikki. – K.A.

No en tiedä, kuinka paljon olet muuttunut n. viidessätoista vuodessa (!), en ole sua livenä nähnyt sitten lukion, mutta joo, mielestäni sopii kaikki. – S.K.

tosi hyvin kaikki – A.T.

Mukava lempeä ja hyväntahtoinen ehdottomasti, mutta lähtökohtaisesti en pidä ketään vaarattomana – L.P.

Olet oikeudenmukainen, suurisydäminen mies! Nokkela, hupaisa ja sinnikäs. Vaarattomaksi sinua en menisi moittimaan! ”The pen is mightier than sword”. – M.P.

Uskottava se siis on, olen todistettavasti hyvä jätkä. En tosiaankaan tekisi kellekään pahaa tai väkivaltaa tai muutenkaan.

Palataan takaisin tuohon George Takein keskusteluketjuun, josta mainitsin. Siinä lähdettiin siitä, että mitäs jos tätä Angela-järjestelmää käytetäänkin väärin? Mitä jos joku ilmoittaa epämukavasta tilanteesta baarin henkilökunnalle aivan turhaan?

Ennen kaikkea: miksi ihan tavallisista ja kivoista ihmisistä oletetaan, että he ovat pahoja? Eivät he välttämättä ole ikäviä lainkaan! Hehän voivat olla hyvinkin mukavia tyyppejä.

Sitä paitsi entäs jos se koko epämiellyttävä tilanne on vain sen toisen tyypin päässä? Miksi pitää tieten tahtoen leimata kiva tyyppi arveluttavaksi hahmoksi? Miksi tuo nyt haluaa poistua tästä tilanteesta kun vastahan tässä aloitettiin?

Ja tässä kohtaa keskustelu meneekin sivuraiteille. Toiset luulevat, että tässä reagoidaan heihin eikä siihen kuvaan, joka heistä lähtee. Se on tämän jutun ongelma.

Jos ahdistat toista, sinun pitää toimia siten, ettet ahdista enää. Sinä et näet päätä omasta ahdistavuudestasi.

 

Sä oot Batman

Otetaan esimerkiksi tuo mainitsemani alkutarina. Minun näkökulmastani homma meni näin:

Olin saapumassa kotiin ystävän 50-vuotissyntymäpäiviltä, jotka olivat venähtäneet melko pitkiksi, kello taisi lyödä kahta kun juna lopulta saapui asemalle. Korvanapeissani soi Spotifysta The Divine Comedy -yhtyeen tuore levy Foreverland, keskityin musiikkiin ja siihen, että jaksaisin kävellä asemalta sen muutamansadan metrin matkan kotiin asti.

Tajusin vähän aikaa käveltyäni, että edessäni tosiaan kulki nuori nainen, joka vähän hätäisesti vilkuili taakseen ja lähti kulkemaan nopeammin.

Pysähdyin ja vilkaisin vaatteitani. Joopa joo. Tummat kuteet, vähän humalainen askellus, iso kaveri. Hitto vie, jos en tietäisi, niin saattaisin itsekin katsoa vähän, että millainen tyyppi siellä takana kulkee.

Ja koska tajusin, miltä näytän, niin tiesin myös sen, mitä pitää tehdä: hankkiutua uhkaavuudesta eroon välittömästi. Siksi lähdin toiselle puolen katua ja kaarsin vähän kauempaa, katsoen kuitenkin että edessä kulkenut jatkoi matkaansa rauhallisemmin.

Ja nyt tulee se olennainen juttu.

Vaikka on niin, että minä olisin se maailman mukavin jätkä ja ehdottoman nasta tyyppi, niin ei sitä välttämättä päälle päin näe.

Siksi minulla on velvollisuus purkaa se tilanne. Se ei ole mitenkään henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan. Siinä ei sanota, että minä olisin joku pahis tai muuten ilkeitä tekoja tekemässä. Se ei liity minuun itse asiassa mitenkään. Se liittyy hahmoon, jonka se toinen näkee. Pelko ei ole minun päässäni.

Siksi minun on tärkeä auttaa.

Fakta on se, että jos jollakulla tuolla on pahat mielessä, niin hän aloittaa sen samalla tavalla kuin miltä minä näytin kulkiessani juna-asemalta. Seuraten vaivihkaa. Minä en sitä näe, koska minun harvemmin tarvitsee pelätä tuolla matkalla asemalta kotiin. Keskityin vain orkestrointeihin ja siihen, kuinka To The Rescue on tosi kova biisi.

Minä tiesin, ettei ole hätää. Mutta mistä se toinen sen olisi tiennyt?

Kuunnelkaa Batmania ja olkaa Batman:

itsnotwhoiamunderneathbutwhatidothatdefinesme

Nih.

Olkaamme siis tilannetajuisia ja tehkäämme itsestämme niin uhkaamattomia kuin voimme, etenkin silloin kun joku selvästi näyttää pelkäävän. Kierretään vähän kauempaa. Näytetään, ettemme ole pahiksia.

Näytetään, että olemme hyviksiä.